Colette Dufraise

Baby says
She's dying to meet you

. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Take you off and make
Your blood hum

Voimat : Vampyyreille yleisten kehittyneiden aistien lisäksi Colettella ei ole erikoiskykyjä, Level C kun on. Tämä on yksi niistä syistä, joiden takia hän on aina kadehtinut ja salaisesti ihaillut puhdas- ja jalosukuisia vampyyrejä.

Baby says, if ever you see skin as fair or
Eyes as deep and as black as mine
I’ll know you’re lying

kuva

Ulkonäkö : Colette on juuri niin epätodellisen maalauksellinen kuin vampyyri voi olla. Sirot kasvonsa ovat muokkautuneet sydämen viehättävään muotoon, jonka tuuhea, punertava hiuspehko kehystää. Naisen piirteet ovat selkeät, korkeat poskipäänsä tavallaan jopa elegantit, ja runsaat huulensa tuohon lähes täydelliseen muottiin kaartuneet, muistuttaen luonnolliselta väriltään kuin kalpean ruusun terälehtiä, vaikka niin kovin usein ne ovatkin säväyttävän kirkkaan punan värjäämät. Ihmisenä Colette muistutti ruskettuneen ihonsa ansiosta enemmän eteläistä mustalaiskaunotarta kuin mitään muuta. Nykyään hipiänsä on kuitenkin vampyyreille omaisen kalpea ja silkkinen, saaden neidon muistuttamaan ennemmin sievää ja vaaleaa posliininukkea.

Tuliset hiukset laskeutuvat pitkälle neidon selkään, pehmeinä mutta villeinä laineina. Coco on aina rakastanut pitkiä, kesyttömiä kiharoitaan, eikä vähiten siitä syystä, että punapäitä on läpi historian luonnehdittu terävän ilkikurisina, lähes syntisinä hahmoina. Eihän mikään kuvaus voisi olla imartelevampi. Hän on kasvanut lähes ironisen vahvasti hiustensa osoittamaan oletukseen, muistuttaen juuri niitä renessanssin aikaan halveksittuja punapäistä, joita monien sittemmin palvottujen taiteilijoiden maalauksissa on nähty esiintyvän. Tavallaan hän vastaa jopa sen ajan pingottuneen yhteiskunnan uskomusta siitä, että leiskuvahiuksinen on aina jollain tavalla kiero, paha, tai säädytön, naisena aina villi ja rajoittamaton.

Silmänsä lähentelevät väriltään pikimustaa. Viekas katse vaeltelee usein uteliaana suunnasta toiseen, ympäristön pieniin yksityiskohtiin tarttuen, niitä ihastellen, usein yrittäen peittää sitä lumousta, jonka kaikki nuo maailman lukemattomat ihmeellisyydet naisen mieleen luovat. Silmänsä, kuten monilla, voikin kenties luokitella ilmeikkäimmäksi osaksi koko ulkomuotoaan. Cocolla on lähes aina silmäkulmassaan tuo pieni pilke, sekä katseessaan niin kyltymätön palo, että se kavaltuu usein jopa tumman värin läpi. Mustanpuhuvaa katsetta kehystää pitkien, tummien, ja tuuheiden ripsien verho, jonka läpi nainen usein silmiä kaventaessaan saattaa jotakuta katsoa, luoden kasvoilleen joko leikkisän, kiusoittelevan tai välinpitämättömän ilmeen. Ilman noita suuria, aistikkaita silmiä olisi vaikea tulkita, viestiikö hymy huulillaan ivaa, aitoa hilpeyttä, vai vain noita suloisen kieroja ajatuksia, joita silloin tällöin mieleensä eksyy.

Colette on pienikokoinen, noin 164-senttinen. Rakenteeltaan hän on hennon solakka ja muistuttaa tikkumaisine säärineen tavallaan hieman jonkin sortin keijukaista. Neidolla on moniin verrattuna heikosti muotoja, mutta hän osaa aina tuoda parhaan esiin oman siluettinsa vienoista, naisellisista kurveista. Hän kantaa itseään aina keveästi, huolettomaan, ajattoman tyylikkääseen tapaan, pitäen aina leukansa pystyssä ja olemuksensa itsevarmana. Toki, neito on itsessään kenties pieni, ja häntä olisi helppo katsoa nenänvartta pitkin alaspäin. Mutta jo vuosia sitten hän totesi, että pituutensa oli täydellinen niille kahdentoista sentin koroille, jotka aina pyristivät siroja jalkojaan, mutta joita hän rakasti koko sydämestään. Ja nuo ihanaiset luomukset tuovatkin hänelle jo sievoisesti lisäpituutta.

Cocon tyyli on muuttunut vuosien varrella radikaalisti, mutta periaate on aina pysynyt samana: jotain muodikasta, jotain omaa. Hän arvostaa sekä laadukkaita vetimiä että kirpputoreilta löytyviä vaatekappaleita, yhdistäen mielellään modernin, uudenaikaisen ja trendikkään niihin vanhahtaviin asusteisiin, jotka muistuttavat häntä menneiden, menetettyjen aikojen muodista. Tyylinsä on kenties jopa hivenen hämmentävä yhdistelmä silkkisiä puseroita, toppeja ja isokokoisia villapaitoja. Hän viihtyy tiukoissa farkuissa, vartalonmyötäisissä hameissa ja niukankin pituisissa shortseissa, vedoten niillä vartalonsa erääseen etuun – hoikkiin sääriin. Puseroissaan on usein joko mielenkiintoinen leikkaus tai kuvio, toisinaan päälle ajautuu vain tavallinen toppi tai t-paita. Painovoimaa uhmaavia korkokenkiä hän harvoin jättää jalastaan. Kaulassa keinuvat usein erilaiset korut ja ketjut, ja sormissa kimaltelevat silloin tällöin lukuisatkin sormukset. Colette yhdistelee vaatteita huolettomasti ja lopputuloksena on yleensä jotain samaan aikaan sekä aistikasta että säväyttävää.

Kaulassaan neidolla on tatuointi, jota hän on katunut siitä lähtien, kun aikoinaan 60-luvulla heräsi se ihollaan. Tuo mustalla musteella valkealle iholleen piirretty jälki, yksinkertaisten, hieman kiemuraisten kirjainten muodostama teksti, sijaitsee vasemman korvalehtensä alapuolella ja kätkeytyy lähes poikkeuksetta hiuksiensa alle. ”BITE ME”. Tekstin alapuolella on pieni nuoli siihen, jossa sijaitsee vampyyrille oletettavasti täydellisin puraisupaikka. Koko tatuointi kuvaa hyvin Coletten asennetta vampyyrina olemista kohtaan – hän ei sitä pahakseen pistä, ja pitää tuota käsittämätöntä luontoaan vain kuin jonkinlaisena leikkinä.

Baby says, a howl of romance I’ll get
From all you sleeping dogs, you thugs of God
I’ll get one yet

Luonne : Cocolla on viehättävä mieli. Se on sokkelo, monimutkainen sellainen, jonne hän usein itse eksyy. Ulkoisen olemuksensa avulla on hänen lähes naurettavan helppo luoda kuva vain tyystin vapaasieluisesta nuoresta naisesta. Mutta ulkokuori saattaa hyvinkin pettää ja useimmat sanansa kätkevät sisälleen paljon enemmän kuin neito itse antaa ymmärtää. Enkelinkasvot eivät myöskään estä huulilta silloin tällöin tippuilevia kipakoita sanoja saati kiusoittelevia, leikitteleviä kommentteja. Ajatuksensa muodostavat päänsä sisällä loputtoman verkoston, jatkuen, leviten joka suuntaan, kiemurrellen ja kaarrellen, pyörien, kieppuen, pudoten, viimein jälleen kohoten usein vain paiskautuakseen jälleen pirstaleiksi ja miljooniksi uusiksi ajatuksiksi. Vuosien saatossa nainen on kuitenkin oppinut salaamaan päänsä sisällön niin, että nykyään vain harvat näkevät läpi mustien silmiensä tuohon värikkääseen sieluun. Sen tekemiseen ei suinkaan tarvitsisi edes varsinaista tarkkuutta, ei sen suurempaa tunnetajua – mutta maailmassa, joka liikkuu niin käsittämättömän nopeasti, vain harvat ymmärtävät etsiä kenestäkään muuta kuin mitä ulkokuori paljastaa.

Tuo pysähtymätön, ainiaan liikkuva ja uudistuva maailma on Cocolle vielä sadankin elinvuoden jälkeen niin varsin kummallinen paikka, että hän jaksaa edelleen alituisesti tutkia sitä, kiinnittäen huomiota pienimpiinkin yksityiskohtiin ympärillään ja päästäen silloin tällöin huuliltaan noita erillisiä, vähäpätöisen tuntuisia lausahduksia – todeten, kuinka kuun hopeinen kajastus tuntuu välillä imevän itseensä kaikki värit, luoden yöstä kuin haalean, musta-valkoisen elokuvan, tai pohtien, kuinka kiehtovaa olisi joskus nähdä ihmisten ihon läpi, nähdä kaikki ne säröt, joita vampyyrilla ei koskaan olisi, noiden valkeiden luiden pinnalla. Hän saattaa päästää huuliltaan mitä eriskummallisimpia toteamuksia, mutta yleensä vain niiden hurmioituneiden seuralaisten korville, jotka eivät niihin osanneet tarttua ja jotka eivät niiden kautta häntä ratkaista osaisi kuitenkaan. Mitä kieroimmat sepitykset ja sokkeloisimmat tarinat muotoutuvat välillä ilmaan soinnukkaan äänensä kannattelemina, ja nuokin kertomukset ovat vain yksi yritys ymmärtää paremmin tuota ympäröivää maailmaa.

Nainen ei janoa mitään kuten tietoa, ymmärrystä, sekä loputtomia kokemuksia, nautintoja, ja tunteita. Hän metsästää niitä kaikkia ihmisistä ja vampyyreistä, heidän kulttuureistaan, tarinoistaan, ajatuksistaan, teoistaan, himoistaan, synneistään, hyveistään ja paheistaan. Hän kaapii niitä kirjoista, sillä tietää, että mikään ei ole koskaan korruptoinut maailmaa kuten sanat, että nuo loputtomat teokset pitävät sisällään niin suloisimmat rakkaudentunnustukset kuin karmeimmat väitöksetkin, ja että noille lukemattomille sivuille on merkattu ylös mahdollisesti jokainen tunne, jonka kukaan vampyyri tai ihminen koskaan on tuntenut. Hän havittelee niitä jopa taiteista: maalauksista ja arkkitehtuurista, sillä niihin on tallennettu kaikki suurimmat ideat; musiikista, koska millään muulla sanattomalla ei ole yhtä suurta voimaa liikuttaa niin monia, nostattaa kovimpienkin hahmojen silmiin kyyneliä, särkeä kivisimpiäkin sydämiä, lopulta vain liimatakseen palaset takaisin joksikin uudeksi ja upeaksi. Aidon hedonistin tapaan nainen tuskin koskaan kieltäytyisi yhdestäkään nautinnosta, saati kieltäisi itseltään yhtään pahetta. Mikäli niin tekeminen toiveensa on, hän antaa itsensä langeta jokaiseen kiusaukseen.

Colettella on myös jokseenkin omanlainen tapansa katsoa maailmaa: hän näkee sen usein maalauksena, kirjaimellisesti. Hän saattaa katsahtaa kohti sinistä taivasta ja siinä samassa tuo sininen on muuttunut vain pensselin sipaisuiksi suurella kankaalla, joka heidän kaikkien ylleen on levitetty. Hän saattaa katsoa jotakuta silmiin ja miettiä, miltä henkilö näyttäisi kultaisissa kehyksissä huoneen seinällä. Niin lumoava kyky kuin se onkin, pitää Coco sitä nykyään osittain jopa eräänlaisena kirouksena. Kun näet näkee maailman liian kirkkaasti, liian tarkasti, korostuvat myös sen virheet. Komeallakin ihmisnuorukaisella saattaa olla jokin lähes olematon virhe kasvoissaan, joka taitelijan on pakko kankaalle maalata. Auringonlaskun aikaan saattaa rannalla maata jokin meren mukanaan tuoma roska, jokin eloton eliö aaltojen syvyyksistä. Sievimmässäkin ruusupensaassa saattaa olla yksi kuihtunut yksilö, jota ei piikkien takia välttämättä edes katkaistua saa. Kaikki tuo ulkoinen epätäydellisyys on naisen silmissä kuitenkin vain äärimmäisen kiehtovaa, ja saa hänet rakastamaan ympärillään olevaa maailmaa vain entistä enemmän. Sen kaiken rinnalla se kuitenkin saa hänet myös pohtimaan sitä, mitä silmin ei näe – kaikkia niitä ajatuksia, jotka muiden päiden sisään kätkeytyvät, ja joiden vuoksi hän antaisi vaikka toisen kätensä.

Coco yrittää aina parhaansa mukaan muodostaa itselleen selkeitä mielipiteitä. Usein käy kuitenkin niin, että hän perehtyy asioihin liian syvästi. Hän saattaa mielessään, pahemmassa tapauksessa ääneen, todeta jonkin varsin voimakkaan mielipiteen, ja muutaman sekunnin kulutta tajuta, kuinka monesta eri näkökulmasta väitettään todellisuudessa voisi katsoa. Joka uskoo olevansa oikeassa on aina väärässä jollekulle, ja voi, kuinka paljon onkaan erilaisia näkemyksiä, kuinka paljon ajattelevia olentoja, ja kuinka väärässä hän saattoikin olla! Kun nuo ajatukset pääsevät valloilleen, ajatukset kaikesta ja ei mistään, vallaten mielensä ja tukkien jokaisen solunsa, saattaa Colette vaipua jopa alakuloiseen tilaan. Hän tietää, ettei voi koskaan ymmärtää kaikkea, kokea kaikkea, nähdä kaikkea, muttei siedä tuota mahdottomuutta. Niinpä ajatuksensa pyörivät vain kiihkeää ympyrää. Tällaisen tunneryöpyn iskiessä ranskatar useimmiten vain eristäytyy omiin oloihinsa, ottaen seurakseen paljon mieluummin lasillisen punaviiniä ja kirjan kuin yhdenkään elävän olennon.

Suuri rakkaus on jotain, johon Colette jaksaisi luultavasti vielä ikuisuudenkin jälkeen uskoa. Loppujen lopuksi nainen on hyvinkin romanttinen, idealistinen kiitos kaikkien niiden kirjojen ja runojen, jotka mieltään vuosien läpi ovat myrkyttäneet. Hän ei kuitenkaan usko ikinä kohtaavansa tuota rakkautta, ikinä tyytyvänsä viettämään ikuisuutta vain yhden henkilön kanssa – koko ajatus on täysin naurettava, tyystin mahdoton omalla kohdallaan, ja hän jättää sen sortin kohtalon suosiolla muille. Neito tietää olevansa liian kyltymätön, liian kärsimätön, liian levoton, liian vaativa muilta, liian ahne maailmalta, liian janoinen aina vain uusille kokemuksille ja uusille nautinnoille. Olisi lapsellista ja jopa naiivia kuvitella, että kukaan koskaan voisi seistä rinnallaan ikuisuutta, neidon kuuluessa niin väistämättömästi, niin täysin vain maailmalle; kuvitella, että kukaan jaksaisi ainiaan keräillä niitä sirpaleita, joita ranskattaren sydämestä ja mielestä jäljelle jää hänen syöksyessään niin sokeasti tuohon hellittämättömään huumaan. Olisi naurettavaa kuvitella, että hän jaksaisi koskaan himoita vain yhtä ja ainutta henkilöä koko ikuisen elinikänsä ajan. Siispä hän tyytyykin satunnaisiin huvituksiin, uskoen, että vain yksin voi olla täysin vapaa.

Nainen loukkaantuu jokseenkin helposti, mikäli toinen osapuoli vain osuu oikeaan kohtaan, ja kimpaantuminen saattaa tapahtua vähästäkin. Hän osaa kuitenkin pitää tunteet sisällään, ainakin tiettyyn pisteeseen asti, sillä riehuminen ei ensinnäkään ole erityisen viehättävää, ja harvemmin se myöskään on sen arvoista, että hänen siihen aikaansa kannattaisi tuhlata. Raivostuessaan Colette näkee kuitenkin vain punaista, ja jokseenkin ironisesti tummat silmänsä alkavat silloin usein kuultaa punaisina, verenhimonsa kasvettua suuttumisen myötä. Muut menettävät noina harvoina hetkinä helposti arvonsa ja omaksi kauhukseen neito saattaa huomata ajattelevansa, ettei olisi kovinkaan suuri vahinko, mikäli hän työntäisi terävät kulmahampaansa suoraan vihastumisen kohteensa iholle. Kuuma temperamentti ja ailahtelevainen luonne eivät ole hyvä yhdistelmä, mutta naisella on silti sekä järkeä, hienotunteisuutta että tilannetajua, joiden ansiosta hän osaa yleensä itsensä hillitä.

Yleisesti Colette on niin utelias maailmasta sekä ihmis- ja vampyyrimielestä, että kunnioittaa muiden ajatuksia. Hän arvostaa niitä, jotka ajattelevat ja jotka tutkivat maailmaa, vaikka nuo ajattelisivat tai näkisivät asiat eri tavalla kuin hän. Pariisittarelle älykäs helvetti on kiehtovampi paikka kuin tyhmä paratiisi, ja, mikäli hän niin suuriin ja suureellisiin konsepteihin uskoisi, sieltä hän luultavasti löytäisikin kaikki nuo edesmenneet nerot, joita hän niin palvoo, sekä kaikki entiset tuttavuutensa, jotka tuosta rajusta maailmasta olivat jo ehtineet poistua.

Nainen käyttää kaihtamatta hyväkseen viehkeyttään, suloisia sanoja ja tarpeen tullen vielä suloisempia valheitakin. Huumorintajunsa saattaa silloin tällöin olla jopa hivenen sadistinen, ja musta huumori onkin hänelle yhtä suuri nautinto kuin musta kahvikin. Nukkekasvoinen kaunotar nauraa helposti rivoillekin vitseille, välillä väärässä seurassa, ja saattaa joskus sitä katuakin, todeten kuitenkin yleensä nopeasti, että lähes ikuinenkin elämä on aivan liian lyhyt tuhlattavaksi nyrpeisiin ilmeisiin ja liian totiseen käyttäytymiseen. Tavallaan nainen on haastanut maailman todistamaan itselleen, ettei oma, nautintoja ja silkkaa eloa jahtaava elämäntavoitteensa ole paras mahdollinen. Tähän mennessä maailma on epäonnistunut.

Baby says, for all I’ve forsaken, make something
Of all the noise and the mess you’re making
And all the time it’s taken

Menneisyys : Colette syntyi 1800-luvun loppupuolella Pariisissa, Seinen rannalla. Hän syntyi ihmisenä, terveenä ja suloisena. Isänsä oli suutari, äitinsä tuntematon näyttelijätär tuntemattomassa, pienessä teatterissa jossain kaupungin synkällä ja syrjäisellä puolella. Coletten ollessa viisivuotias, isä jätti hänet ja kolme sisarta äidin huomaan, kyllästyneenä joko tuohon epätoivoiseen perheeseen tai yksinkertaisesti kyllästyneenä elämään. Nainen ei vieläkään tiedä, mikä isän lopulta sai lähtemään, eikä ole muistanut ajatella asiaa kuin kerran kymmenessä vuodessa. Cocon ollessa kymmenen, äiti kuoli tuberkuloosiin ja tyttö joutui eroamaan sisaristaan. Hän päätyi nunnien ylläpitämään orpokotiin, luostarimaiseen kouluun, jossa kuri oli tiukkaa, uskot selkeät ja jokainen ajatus päähän ruuvattu. 17-vuotiaana Colette oli liian vanha jäädäkseen ja jätti nuoruuden taakseen.

Vampyyriksi Colette muuttui lähes vahingossa, mikäli sellaista vahinkoa edes on. Nunnien huostasta lähdettyään hänellä ei ollut mitään, mitä kutsua omakseen – ei minkäänlaista omaisuutta, ei kotia, ei rahaa. Hän työskenteli noin kuukauden ompelijattarena, muttei ollut siinä tarpeeksi pätevä, joten hänet potkittiin kadulle. Eräänä kylmänä marraskuun iltana hän vaelsi noita Pariisin pikkukatuja, koittaen vältellä vastaantulevien humalaisten huutoja ja yrittäen olla säikkymättä lähistöllä silloin tällöin haukkuvaa koiraa. Neito oli kylmissään, nälissään, ja tyystin orpo, kun kimppuunsa hyökättiin. Mikäli hyökkääjä olisi ollut Level E, ei Colette koskaan olisi saanut kokea maailmaa. Mutta vampyyri, joka ohueen kaulaansa oli tarttunut, oli puhdasverinen. Nuori nainen vuodatti tarpeeksi verta menettääkseen tajuntansa, mutta herätessään hän oli lähes toipunut – lukuun ottamatta viiltävää kipua ja poltetta kurkussaan – ja löysi itsensä peitteisiin käärittynä lämpimästä pedistä.

Puhdasverinen, joka häntä oli purrut, oli erikoista sorttia. Mies oli unohdettu yksilö, joka jo vuosia sitten oli erottanut itsensä vampyyrien yhteisöstä. Hän kertoi tytölle, kuinka oli nälissään ja hermostuneena hyökännyt tuon kimppuun, ja lopulta katunut tekoaan saman tien. Peloissaan, mutta ilman muitakaan vaihtoehtoja, Colette jäi asumaan kyseisen erakkovampyyrin luo, jo silloin vanhanaikaiseen kartanoon Pariisin laitamille. Eräänlaisena hyvityksenä neito sai puhdasveriseltä tarpeeksi verta pysyäkseen kirkasjärkisenä, muuttuen lopulta Level D:stä C:ksi.

Ensimmäiset 50 vuotta Colette eli tuon puhdasverisen palvelijatyttönä – pysyen, omaksi kauhukseen, nuorena tyttönä 50 vuotta. Hän rakasti ensimmäisen maailmansodan jälkeistä Pariisia, rakasti tutkia synnyinkaupunkiaan. Ihmiset osasivat pitää hauskaa ja ajanvietteitä oli lukuisia: teatteria, musiikkia, sirkusta, oopperaa ja elokuvatkin alkoivat yleistyä. Pariisissa eli jokainen, joka oli joku, ja Colette jahtasi innokkaasti sen ajan taiteilijoita, onnistuen silloin tällöin jopa ujuttautumaan heidän piireihinsä. Myös tuon ajan muoti oli jotain uutta ja jännittävää, vallankumouksellista naisten osalta. Colette ihaili silloin läpimurtonsa tehnyttä Coco Chanelia, ensimmäistä merkittävää naista alalla. Neito puhui naisesta niin usein ja niin paljon, että luojansa, jota koko henkilö ei niinkään kiinnostanut, alkoi kutsua häntäkin Cocoksi. Leikkisä nimi jäi. Sinä aikana Colette ehti tehdä monia asioita – työskennellä laululintusena kabareissa, tutustua ihmisiin, jotka hän unohti vain ikuisuuden takia, ja solmia suhteita, joiden traagiset lopetukset nainen saattaisi kenties edelleen kaivaa muistoistaan.

Lopulta luojansa kehotti tyttöä lähtemään omille teilleen, puhdasverisenä luultavasti hieman kyllästyneenäkin häneen. Jätettyään viimein Pariisin, Colette matkusteli ympäri Eurooppaa. 40- ja 50-luvuilla hän janosi suuresti Amerikkaan, muttei koskaan ollut tarpeeksi varakas, tai lopulta tarpeeksi halukas, toteuttamaan unelmaansa. 60-luvulla hän kulkeutui ensimmäistä kertaa kanaalin yli Englantiin ja rakastui Lontooseen. Neito oli aina varsin utelias kaikesta uudesta ja ihmeellisestä, ja ihastuikin nopeasti brittimusiikkiin, joka siihen aikaan mielestään oli parhaimmillaan. Coco nautti suuresti niistä vauhdikkaista kahdestakymmenestä vuodesta, jotka hän Britteinsaarilla vietti.

Koska Colette oli vain Level C, tiesi hän aina, ettei koskaan voisi vaikuttaa voimakkaasti vampyyrien yhteisössä. Myös luojansa asenne lajitovereitaan kohtaan viilensi naisen suhtautumisen pitkäksi aikaa. Siispä hän kulki aina ihmisten keskuudessa, keräten lumoavalla ulkonäöllään ja voimakkaalla luonteellaan ympärilleen paljon väkeä, koskaan minnekään jäämättä, minnekään kaipaamatta, paitsi aina lopulta kauniiseen kotikaupunkiinsa. Sittemmin Colette palasikin takaisin Pariisiin. Kaupunki oli vuosien varrella muuttunut, mutta niin oli hänkin. Hän oli unohtanut vanhan, syleillyt kaikkea uutta, ja muokkaantunut ujosta orpotytöstä maailman naiseksi. Hän jatkoi jokseenkin säädytöntä elämäänsä, alkaen kuitenkin viimeisten vuosien aikana kyllästyä asioihin entistä enemmän, ja kaivaten elämään jonkinlaista radikaalimpaa muutosta – vaikka mahdollisesti vain hetkeksi.

Koska opetuksensa oli viimeisen sadan vuoden aikana koostunut vain nunnakoulusta ja niin sanotuista ”elämän opeista”, päätti hän, että oli korkea aika kouluttautua kunnolla. Todellisuudessa Willington’s Academy oli tietenkin vain tavoite uudelle kokemukselle, syy vihdoinkin siirtyä ihmisten tutkiskelusta myös vampyyreihin.

Baby says, there’s death in these curls
That break open jails, send you diving for peals
Without a care in the world

Muuta :
- Hyvin kiinnostunut autoista.
- Paha tapa kiroilla – ranskaksi.
- Palvoo taiteita: kuvataidetta, kirjallisuutta, runoutta, musiikkia.
- Nauttii mielellään viinejä ja tosinaisen tavoin rakastaa shamppanjaa.
- Polttaa; tykkää myös käyttää Cruella De Vil/Audrey Hepburn -tyylistä imuketta.
- Inhoaa veritablettejen makua, mutta pystyy, hyvän punaviinin kera, nielemään niitä jopa (liian) suurissa määrissä. Nauttii kuitenkin, kuten kuka tahansa vampyyri, janonsa tyydyttämiseksi paljon mieluummin tuoretta verta, eikä usein itseltään sitä kiellä.

Baby says she’s dying
To meet you