Welcome to the Night Class | k18

//Serenade ~//

Alvin

Koko aamupäivä oli tuntunut yhtä levottomalta painajaiselta, eikä vampyyri ollut nukkunut silmällistäkään – tai ainakin siltä se oli tuntunut. Hän oli pyörinyt vuoteellaan lukuisia tunteja, kunnes oli kyllästynyt valvomiseen ja lähtenyt ulos. Läheinen kaupunki oli tarjonnut kuitenkin rajallisen määrän hupia ja lopulta usean kahvikupillisen sekä silmäniskun jälkeen hän oli päättänyt palata koululle tyhjin käsin. Seura ei olisi ollut pahitteeksi, mutta jostain kumman syystä yksikään ihmistyttö ei ollut saanut oloaan muuttumaan yhtään sen pirteämmäksi tai mukavammaksi. Oikeastaan, ensimmäistä kertaa elämässään hänen mielensä suorastaan janosi seurakseen henkilöä, jolla olisi oikeasti jotain sanottavaa – ei pelkästään lumoavan kauniit silmät ja pehmeät huulet.

Hiljaa itsekseen hymähdellen Alvin asteli ripein askelin sisään Night Classin suurista porteista jättäen kuin kiusallaan portin raolleen. Sulaneita jäälohkareita potkittiin hajamielisesti, hieman lapsekkaastikin vampyyrin samalla nostaessa tummat aurinkolasit hiuksiensa sekaan. Muutama tummanharmaa suortuva tipahti silmilleen kutitellen kirkkaudesta jo valmiiksi särkeviä silmäluomiaan; onneksi aurinko oli jo laskussa ja harmaa pilvimassa vierinyt taivaanrannasta kullanhohtoisen valonlähteen eteen. Taivaalle vilkaistiinkin pikaisesti kuin auringolle ilkkuen, ennen kuin hän kääntyi tutkailemaan ylväänä edessään avautuvaa asuntolaa. Miksei kukaan ollut tuonut naurettavan isolle pihamaalle ainuttakaan penkkiä?

Kapeat sormensa hivuttivat auki olevan nahkatakkinsa taskuihin kaivaen esiin askillisen savukkeita. Yksi valkoinen tupakka ujutettiin tottuneesti huulilleen hienoisen virneen kera. Sisälle meneminen tarjoaisi aivan liikaa mahdollisuuksia törmätä idiootteihin, ja koska nuorempi veljensä oli taas karannut omille teilleen, ei hänellä ollut mitään syytä mennä velipojan huoneeseen (tavarat oli tutkittu ja nuuskittu jo monesti, eikä Ceddie pystyisi häntä enää yllättämään). Oma huoneensa ei ollut yhtään sen kutsuvampi, ja vaikka hänellä toki oli ystäviä sekä muitakin sisaruksia koulussa, päätti hän jäädä hetkeksi viileään ulkoilmaan.

Rennosti Alvin asteli asuntolan etuovelle savua keuhkoihinsa imien. Ensimmäiset henkäykset olivat aina nautinnollisempia ja niistä nautittiinkin silmät suljettuina. Alas marmoriselle portaikolle istahdettiin ääneti jalkojaan hienoisesti oikoen. Katse lennähti avonaisille, kaukana siintäville porteille ja näppärästi hän nappasi savukkeen sormiensa lomaan puhaltaen savua ulos keuhkoistaan liioitellun hitaasti. Harmaata savujuovaa tutkittiin ihaillen, silmiään hetken räpytellen ja vapaalla kädellään otsahiuksia sivuun pyyhkäisten. Ja kuten aina, tiesi hän näyttävänsä varsin hyvältä – vaikkei sitä kukaan ollutkaan näkemässä.

Colette

Colette tönäisi portin auki selällään, huomaamatta, että se oli jo ollut raollaan. Hän raahasi perässään kahta varsin isokokoista matkalaukkua, eikä meinannut millään saada erillistä käsilaukkuaan pysymään olallaan. Hän jupisi itsekseen ja pysähtyi sulkemaan portin. Edelleen tuijottaen sitä hän sipaisi holtittomat kiharansa pois kasvoiltaan. Tuuli puhalsi niitä kiivaasti takaisin ja hiukset tanssahtelivat hänen ympärillään kuin loimuavat liekit.

Neitokainen ei ollut vain joutunut itse raahaamaan laukkuja ympäriinsä, vaan oli hän joutunut raahaamaan niitä 12. sentin koroilla. Nuo sähkönsiniset kaunokaiset olivat hänelle toki hyvin rakkaat, mutta juuri nyt hän ei kaivannut mitään muuta kuin vapautta poloisille varpailleen.

Ja teki hänen kovin mieli pientä savukettakin.

Jättäen matkalaukut kököttämään vierilleen hän ryhdistäytyi. Näin epäelegantisti hän ei uuteen asuntolaansa ilmaantuisi. Hän oli jo käynyt ilmoittamassa saapumisestaan koulun johdolle, joten oli liian myöhäistä perääntyä. Koulunkäyminen ei koskaan ollut vaikuttanut mitenkään viehättävältä ajatukselta ja nyt hän oli itse päättänyt sen aloittaa. Häntä odotti aivan uudenlainen maailma: häntä odottivat muut vampyyrit. Useat sellaiset. He olisivat samoja kuin hän – ja pahempia. Hän tulisi tapaamaan jalosukuisia, puhdasverisiä, paljon voimakkaampia olentoja kuin hän. Ajatus puistatti häntä hieman, sillä hän ei enää oikein muistanut, kuinka heihin tuli suhtautua.

Lopulta Coco kääntyi pois porttien taakse jäävästä punertavasta auringosta ja pyörähti ympäri. Hänen tummat silmänsä kiinnittyivät saman tien hahmoon, joka istui kaukaisen rakennuksen portailla. Hän jähmettyi. Joku olikin ollut todistamassa hänen surkeaa sisääntuloaan. Siristäen hieman silmiään hän tähysteli henkilöä paksujen mustien ripsiensä läpi. Portailla istui nuori mies savuke kädessä, ja vaikka Coco ei tältä etäisyydeltä erottanutkaan häntä kovin hyvin, arvasi hän heti tuon olevan vampyyri.

Ja vampyyri tai ei, yksi miehekäs käsipari olisi avuksi.

Hän työnsi matkalaukut toisiaan vasten jalallaan ja asetti mustan nahkaisen käsilaukkunsa niiden päälle. Hän katsahti alas itseään, laadukasta synkän harmaata villapaitaa, kaulaa koristavia kultaketjuja, tummia pillifarkkuja ja kärsiviä jalkojaan. Sitten hän nosti katseensa jä lähti astelemaan rakennusta kohti tyylikkäin askelin.

Alvin

Rentouttava hetki savukkeen parissa keskeytyi varsin kiinnostavalla tavalla erään toistaiseksi tuntemattoman vampyyrin osuessa näköpiiriinsä. Hymy häivähti huulilleen kuin varkain ja pää aavistuksen vinossa hän jäi tutkimaan uteliaana, kuinka tuo naispuolinen olento yritti kiskoa kahta matkalaukkuaan porteista sisään. Aivan tarkkaan Alvin ei pystynyt sanomaan, miksi sisääntulo ei sujunut niin sulavasti kuin sen olisi voinut olettaa, mutta kamppailun sivusta seuraaminen tarjosi vampyyrille oudon miellyttävää hupia. Sisäinen herrasmiehensä tuntui olevan vielä kovin uninen, mutta huomatessaan naisen kääntyvän katsomaan asuntolan suunnalle – ja luultavasti huomatessa myös hänet, kohensi Alvin hieman ryhtiään. Huulet kaartuivat nyt ilkikurisemmin ylöspäin silmiensä tuikkiessa innosta; ehkei tämä päivä olisikaan aivan niin tyhjänpäiväinen kuin hän oli kuvitellut.

Liioitellun hitaasti, mutta sulavasti vampyyri nousi seisomaan pyyhkäisten huolettomasti vaaleita farkkujaan. Hoikat sormet kohosivat sipaisemaan hiuksiaan harkitulla eleellä, vaikka tyttö olikin liian kaukana edes huomaamaan. Savuketta ei vaivauduttu ujuttamaan vielä pois huuliltaan, ja vaikka tarkoituksenaan ei ollutkaan sännätä tuon mystisen vampyyrin luokse oikopäätä, otti hän kuitenkin ensimmäiset rennot askeleen eteenpäin huomatessaan leiskuvahiuksisen neidon suuntaavan rytmikkään askeleensa hänen suunnalleen. Ehkä olisi sopiva hetki tarjota auttavaa kättään.

”Hei”, henkäistiin vaimeahkolla äänellä käyttäen hyväkseen matalampaa äänialaansa. Nyt Alvin oli jo päässyt muutamien kymmenien askeleiden päähän lähestyvästä tytöstä, jonka hurmaavaa ulkomuotia silmäiltiin häikäilemättömästi, olematta kuitenkaan aivan liian häveliäs. Suupielet kaartuivat kohteliaan ystävälliseen hymyyn ja askeleet pysähtyivät kokonaan muutaman metrin päähän tytöstä. Savuke hivutettiin pois huulilta hiljaisen henkäyksen myötä ja katse kohosi uteliaan tuikkivana hyvin tummiin, tuuheiden ripsien lomasta pilkottaviin silmiin.

”Upeat kengät”, tokaistiin muutaman sekunnin viiveellä hienoisen virneen kera; tietenkin hän oli huomannut nuo korkeat korot, joiden varassa vampyyri oli hänen eteensä ilmestynyt kuin tyhjästä. Kohteliaisuus esitettiin kuitenkin yhtä keveästi kuin hän olisi puhunut säästä, eikä mielistely suinkaan ollut osa katalaa suunnitelmaansa saada neidon pää pyörälle – tiedä vaikka tämä vampyyrineiti olisi ollut yksi niistä tapauksista, joista Alvin halusi varmuuden vuoksi pysyä hyvin kaukana. Kouluun kun tuntuivat kaikki erikoisen kylmäkiskoiset yksilöt eksyneen. ”Tarvitsetko kenties apua? Olisin mielelläni avuksi.”

//Kraah, sori tällästä aika lyhyttä ja tulee hitaasti. Kone bugailee ):

Colette

Nuoren miehen pysähtyessä eteensä Colette tunsi huultensa nykivän pienoiseen hymyyn. Hän katsoi nuorukaista päästä varpaisiin ja takaisin, nauttien näkemästään. Tuollaisiin kasvoihin törmäsi vain niissä ikivanhoissa maaluksissa, jotka kuvasivat ihmisten palvomia jumalia ja enkeleitä. Tämä ilmestys, tummine hiuksineen, harmahtavine silmineen ja savuke kädessä, vaikutti Coleten silmissä kuitenkin enemmän joko hyvin paheelliselta jumalalta tai sitten jonkin sortin langenneelta enkeliltä.

Hyvin viehättävä äänikin tuolla oli ja, aivan kuin sitä ei jo ulkomuodosta olisi arvannut, vampyyri osasi selkeästi puhutella naisia. Coco aisti, ettei nuori mies ollut tavallinen vampyyri. Hänessä oli jotain voimakasta. Mutta juuri nyt Colette ei jaksanut välittää siitä, että oli jonkun ylempiarvoisen seurassa. Ei hän ollut koskaan oikeastaan pitänyt heitä niin suuressa arvossa. Tottakai hän kunnioitti heitä, mutta usein hänen oma kielensä ihan tahmaantui kaikista niistä hunajaisista imarteluista, joita hän oli opetellut heille latelemaan. Ja tottakai hän pelkäsikin heitä johonkin asteeseen, mutta oli hetkellisesti liian väsynyt ajattelemaan sitä, miten tämäkin nuori mies saattoi mahdollisesti vain ajatuksen voimalla kiduttaa häntä.

Ja vaikka tuo hieman paheelliselta vaikuttikin, ei hän ainakaan ensisilmäyksellä näyttänyt henkilöltä, joka kohtelisi uusia tuttavuuksia tuolla tavalla. Turhia epäluuloja. Niitä Coletella oli pää täynnä, varsinkin muita kaltaisiaan kohtaan. Ehkä se oli vain huonoa tuuria, mutta suurin osa niistä vampyyreistä, joihin hän oli elämänsä aikana törmännyt, oli täysin iljettäviä verenimijöitä. Ei sillä, etteikö hän itse nauttinut verestä – liikaakin, luultavasti – mutta näillä ylempiarvoisilla oli usein taipumus käydä hänen hermoilleen. Nyt hän kuitenkin loihti punaisille huulilleen sievän hymyn ja pyyhki luulot pikkuisesta mielestään.

“Kiitos”, vastattiin pehmeällä ranskalaisaksentilla, pidellen nuorukaisen katsetta omassa. Mies, joka arvosti kauneutta, oli aina tervetullut tuttavuus. Ja no, noin kiehtovan näköinen yksilö oli vielä tervetulleempi. “Ja toki, voit hyvinkin auttaa minua. Loput upeat kenkäni nimittäin painavat jonkin verran.”

//Eipä mitään. (: Yrittelen vastailla mahd. nopeesti, mutta välillä pitää vastailla muuallekin//

Alvin

Tumma katse tutkaili häntä tavalla, joka oli vampyyrille ennestäänkin tuttu. Ihailu ei kuitenkaan ylpistänyt häntä liikaa, olihan hän jo valmiiksi omahyväinen ja varsin tietoinen ulkoisista avuistaan. Kohteliaaksi tulkittavaan silmäykseen vastattiin kuitenkin yhtä arvioivasti ja antoipa hän harmaiden silmiensä säihkyä pientä ihailua painaessaan mieleensä uuden tuttavuutensa kasvojen yksityiskohtia. Tutkailunsa keskeytyi kuitenkin varsin yllättävästi, vielä toistaiseksi nimettömän vampyyrin vastatessa kohteliaisuuteensa hienoisella ranskalaiskorostuksella. Tuttu aksentti sai kulmansa kohoamaan kilpaa suupielien kanssa, ja naurahtipa poika hiljaa tyytyväisyydestä huuliaan nopeasti lipaisten.

”Aito pariisitar?” kysyttiin ranskaksi keveän pehmeällä äänellään virnistyksensä kieliessä aidosta innostuksesta. Melko moni osasi nykyään kieliä, mutta tytön korostus oli liian voimakas ollakseen ulkoa opeteltu. Omansa sen sijaan oli hyvin brittiläinen, vaikka hän puhuikin nykyisin amerikkalaiseen tyyliin asuttuaan siellä useamman vuosikymmenen. Ääntämyksensä oli kuitenkin suhteellisen tasokasta, vaikka saattoipa siitä helposti kuulla, ettei hän puhunut ranskaa äidinkielenään. Ajatus oli kuitenkin tärkein, niinhän?

Hiljaa Alvin naurahti tytön tarjoutuessa ottamaan apua vastaan hienoisen vitsailun kera. Kahden laukun suunnalle silmäiltiin itsekseen hymisten, ja nopeasti savuke käväisi vielä huulillaan, ennen kuin hän viskaisi sen sateen kastelemalle kivetykselle; hieman huono tapa, mutta sillä hetkellä nuorukainen ei kiinnittänyt eleeseen mitään huomiota. Katse pysyi sädehtivänä vampyyritytössä, ja hiuksiaan sipaisten hän astui itsevarman oloisesti lähemmäs.

”Mmm, kengät kertovat paljon persoonasta – niin ainakin olen kuullut”, hymyiltiin viehkeään tapaansa, tällä kertaa englantia puhuen. Sävyssään oli jotain viettelevään pyrkivää, kuitenkin pysyen vielä enemmänkin kohteliaana kuin flirttailevana. Tytön suunnalle vilkaistiin pikaisesti silmille valahtaneen otsatukan alta, ennen kuin hän tarttui määrätietoisesti molempiin laukkuihin. ”Ah, sinun tulkitsemisesi taitaisi viedä pienen ikuisuuden. Taidat tosiaan pitää kengistä?” Ei laukut tietenkään aivan niin painavia ollut, mutta aiheesta sai revittyä yllättävän helposti keveää jutustelua, joka riitti ainakin tyydyttämään Alvinin seurankaipuun.

//No problem, ymmärrän. (;

Colette

Vai puhui tuo hieman ranskaakin. Kansalleen omaiseen tapaan Colette ei kuitenkaan ollut tuosta vielä kovin vaikuttunut, pikemminkin kiinnitti vain huomiota nuoren miehen brittiläiseen ääntämykseen, ja lateli mielessään, miten muuten sanat olisi voinut lausua. Sitten hän hymyili itsekseen sille, miten leuhka osasikaan olla tuollaisista pikku aisioista. Mutta se oli hänellä veressä.

“Oui”, vahvistettiin kohteliaasti hymyillen ja silmiin katsoen. Sananenkin omaa kieltä tuntui kevyeltä kielen päälle, tulihan se ulos paljon helpommin kuin englanti. Toki hän oli puhunut englantiakin kauan ja osasi sitä jo yhtä hyvin kuin äidinkieltään, mutta silti oli ranska paljon sulavampaa hänen suussaan ja pitkällä tähtäimellä miellyttävämpää korville. Turhuuksiakin oli nimittäin mukavampi kuunnella jauhettavan ranskaksi, jos nyt sitten miksikään kieleksi. Ei sillä, että hän tyhjänpuhujia kovinkaan pitkälle sieti.

Hänen silmänsä seurasivat, kuinka nuorukainen heitti savukkeensa pois. Ah, hänen teki niin mieli sauhuja. Oli hän kärvistellyt junan bisnessluokan vessassa polttelemassa suurenkin osan ajastaan, hän kun ei nimittäin nauttinut homehtuneiden liikemiesten katseista, joita vaunussa riitti. Huulipunaa oli lisäilty monta kerrosta ja savukkeita oli mennyt useita. Nyt ne olivat kaikki loppuneet, eikä hänelle ollut tullut mieleenkään ostaa uutta pakettia. Joten tuokin savuke meni hänen silmissään täysin hukkaan.

Nuoren miehen astuessa lähemmäs Coco nosti hieman toista, siististi maalattua kulmaansa. “Tosiaan”, jatkettiin englanniksi, vastaten pojan huomautukseen. “Olen paljon velkaa sille, joka korkokengät keksi. Olen kuullut, että hän olisi ollut mies – eli on kai teistäkin jotain oikeaa hyötyä.”

Hän katseli tummatukkaisen nostavan laukkuja, jotka tuolle tuskin olivat kovin painavia. “Naisia ei kannattaisikaan yrittää tulkita. Itse asiassa, naisen ymmärtäminen saattaa olla hyvinkin vaarallista”, sanottiin hillityn leikittelevään sävyyn. “Ja kengät ovat kaikki, mitä naisen kuuluisi rakastaa. Vaikka otin minä mukaan hieman matkalukemistakin, joten sekin saattaa tuoda hieman lisäpainoa.”

Viimein tyttö tajusi, ettei tiennyt vielä nuorukaisen nimeäkään, eikä tuo hänen. Hän räpäytti pitkiä ripsiään ja hymyili. “Hauska muuten tutustua. Colette Dufraise.”

//Apua... En oikeaasti tajua, miksi tämä kirjoitus tökkii nyt niin kovasti. Allu ei ole normaalisti noin hömelö, mutta Cocossa on kyllä niin paljon särmää, että se puree kyllä häneenkin (;

Alvin

”Auts”, naurahdettiin tällä kertaa hyvinkin aidosti naisen napakkaan kommenttiin, jonka Alvin suvaitsi tulkita vitsiksi. Kirkkaasti tuikkiva katse kääntyi tutkailemaan sinisissä kengissään keikistelevää neitiä aivan kuin olisi nähnyt tämän ensimmäisen kerran. Sähäkkä asenne ja olemus ei suinkaan ollut harvinainen asia, mutta kipakkuus sekoittui usein ylimielisyyteen ja tällä hetkellä Alvin oli saanut tarpeekseen ylimielisyydestä. Tämä nainen erosi kuitenkin rajusti niistä sulottarista, jotka olivat tähän mennessä hänen seuraansa koulun muurien sisäpuolella eksyneet. Ja ehkä ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen, Alvin halusi oikeasti tehdä vaikutuksen.

Ryhti suoristui aavistuksen verran hänen astahtaessaan hiljaa hymisten lähemmäs laukkuja mukanaan kantaen. Hienoinen virne kohotti suupieliä ylemmäs uuden naurahduksen myötä, eikä vampyyri saanut enää katsettaan irti nimettömästä ilmestyksestä. Sanoja kuunneltiin jopa yllättyneenä siitä, miten kiinnostuneena hän kuunteli tuota tuttua aksenttia, varsin napakoita sanoja ja huomasi vielä oikeasti odottavansa uteliaana, mitä toinen seuraavaksi sanoisi.

Ja jos Alvin Wayland olisi uskonut rakkauteen ensi silmäyksellä (tai ylipäätään rakkauteen), olisi hän saattanut jopa uskoa itsensä ihastuneen tähän mystiseen pariisittareen, joka onnistui varastamaan huomionsa täydellisesti muutamassa sekunnissa.

”Mmm, olen kuullut tuon varoituksen ennenkin – sääli vain, etten ottanut sitä opikseni”, leikkisään vitsailuun vastattiin omalla, kepeällä äänellään kevyesti alahuultaan lipaisten. Harmaat silmät tuikkivat nyt puhdasta kiinnostusta hänen tarkkaillessaan intensiivisesti ja häpeilemättä tummia silmiä, pitkiä, hieman räpsyviä ripsiä sekä hymyyn kaartuneita huulia. ”Tällä kertaa kannattaa kuitenkin olla varuillaan.”

Esittäytyminen havahdutti hänet takaisin kylmän maaliskuiseen todellisuuteen, josta hän oli melkein onnistunut hetkessä katoamaan omiin, hyvinkin hävyttömiin mielikuvitusmaailmoihinsa. Hän ei tiennyt, miksi juuri tämä nainen – Colette – onnistui mieleensä niin kovasti vaikuttamaan miellyttävän viehkeällä tavalla, mutta eipä Alvinilla ollut ainuttakaan hyvää syytä tuota lumoavaa tunnetta torjua. Siksi hymynsä vaihtuikin lähes hurmaavuuteen pyrkiväksi, kohteliaan kevyeksi häivähdykseksi hänen taivuttaessa pitkää vartaloaan hieman dramaattiseen, kuitenkin enemmän leikkisään kuin totiseen kumarrukseen.

”Ilo on minun puolellani, Colette”, kuiskattiin mairitellen, ryhtiään viipyillen suoristellen. Silmille valahtaneita hiuksia ei vaivauduttu siirtämään sivuun, ja seuraavaksi puhutellessaan uutta tuttavuuttaan, olivat sanansa lähinnä hiljaista, kehräävää hyminää. ”Alvin Wayland – toivottavasti nimi ei sano sinulle mitään. Olen kyllä asunut Pariisissa aikoinani, mutta muistaisin kyllä, jos olisimme törmänneet.” Ehkä hieman omahyvästä, mutta ainakin hymy oli vaatimaton ja aito.

”Saatanko sinut huoneeseesi, Colette?”

//Heh, ainakin onnistuin luomaan voimakkaan hahmon :D

Colette

Coco tutkaili seuralaisensa levenevää hymyä ja kuunteli tuon huvittunutta myöntelyä. Hetken hän oli pelännyt, että oli kenties saattanut – jälleen kerran – ilmaista liian nopeasti vielä sensuroimattomat ajatuksensa. Mutta kyseinen nuorukainen otti kepeästi vastaan jopa nuo feministisen agressiiviset kommentit, ja tuo piirre miellytti Colettea huomattavasti. Yllättävän harvat miehet kestivät sitä, kun heitä arvosteltiin tai arvioitiin, eivätkä he varsinkaan voineet sietää, jos tuo tehtiin vitsinä. Pariisitar laskikin mielellään leikkiä miesten kustannuksella, mutta saattoi ehkä armahtaa tämän yksilön hetkeksi – hän nimittäin kiinnosti häntä.

Colette oli imarreltu huomiosta, jonka vampyyri hänen sanoilleen myönsi, ja siitä, kuinka tuon harmaat silmät häntä tapittivat. Hän vastasi noiden säkenöivien silmien katseeseen intensiivisen tummalla parillaan. Hän tiesi, ettei hänen omia silmiään ollut helppo tulkita. Hän nautti siitä, sillä tunsi aina olevansa alkelta edellä sitä, joka yritti.

Nimettömän nuorukaisen vastatessa hänen väitteeseensä neiti hymähti hieman, uteliaana tuon rohkeasta katsekontaktista. Pokkaa tuolta ei ainakaan puuttunut, mutta sen hän pystyi arvaamaan jo noista hivenen viettelevistä hymyistä. Colette ei tiennyt, mitä hänen kuului ajatella tuosta uskaliaasta asenteesta. Hän huomasi pitävänsä siitä. Hän nautti siitä. Hänet valtasi suunnaton himo tutustua vampyyriin paremmin.

Kumartuessa madaltuva, viekotteleva ääni sai hymyn hänen huulilleen. Tapa, jolla tuo katsoi häneen tummien hiustensa takaa oli kiehtova. Colette oli aina utelias muista, mutta hillitsi yleensä itsensä näyttämästä sitä. Silti tuon hitaan, leikkisän kumarruksen aikana Coco, yrittäen epätoivoisesti vastustaa huvittuneisuuttaan, naurahti, tai pikemminkin tirskahti, toivottoman tyttömäiseen tapaan.

Ja sitten nuorukainen esitteli itsensä. Alvin Wayland? Wayland. Nimi tosiaan sanoi Coletelle jotain, ja samassa hän tajusi: vampyyrineuvosto. Waylandin suku oli vampyyrineuvoston perustajasukuja, sen verran hänkin vampyyrien yhteisöstä tiesi. Hän vilkaisi Alvinia yhtäkkiä epäilevästi, tarkastellen tuota jälleen päästä varpaisiin, arvioiden koko rentoa, nahkatakkista olemusta. Hän ei näyttänyt aivan siltä, miltä Colette oli neuvoston yhteyksien kuvitellut näyttävän. Itse asiassa, hän oli lähes täysin kaiken sen ankaruuden ja ehdottomuuden vastakohta. Oliko tosiaan kyse samasta suvusta?

Tuon kohteliaasti tarjoutuessa saattamaan hänet huoneeseensa Coco epäröi. Hän oli samassa hieman varovaisempi tämän Alvinin suhteen, vampyyrineuvosto nimittäin herätti pariisittaressa aina monia kysymyksiä. Hän ei ymmärtänyt puoliakaan sen olemassa olosta, ei siitä, mitä siellä tehtiin, eikä siitä, miksi.

Mutta katsahtaen Alvinin kovinkin ystävällistä hymyä hän pyyhki pois nuo kysymykset. “Itse asiassa, Alvin”, hymyiltiin maistellen nuorukaisen nimeä punaisilla huulilla, “en haluaisi haaskata koko tätä päivää. En tiedä sinusta, mutta itse vasta heräilen ja teroittelen kieltäni tähän aikaan vuorokaudesta.” Mustien silmien pidellen harmaata katsetta omassaan nuo huulet muokkautuivat hitaasti hienoisen kutsuvaan hymyyn. “Seura kelpaisi. Muuten joudun etsimään viinikellarin itse, ja näin suuressa paikassa on luultavasti helppo eksyä.”

Ja silmien samassa aueten isommiksi kysyttiin länsimäisen spontaaniin tapaan, “Onhan täällä viinikellari?” Aivan kuin tuollaisen olemassaolo jokaisessa rakennuksessa olisi koko maailmalle itsestäänselvyys.

//No huh, tulipa romaani.

Alvin

Häivähdys epävarmuutta välähti tummissa silmissä tavalla, joka sai jalosukuisen leukapielet kiristymään hetkellisesti puhtaasta ärsyyntyneisyydestä. Siinä missä hän oli etuoikeutettu kantaessaan isänsä maineikasta ja kunnialla koristeltua nimeä, oli hän myös usein saanut huomata, miten myrkylliseltä yksi nimi saattoi maistua. Kevyt, miellyttävän lumoava illuusio tuntui särkyvän hetkessä, vaikkei tuo suloinen pariisitar mitään negatiivista sanonutkaan – hymyili vain kovin sievästi ja tuntui tarttuvan hänen tarjoukseensa aivan kuin muutama sekunti sitten tapahtunut esittely olisi sujunut täysin luonnollisesti ilman sen suurempia paljastuksia. Ja toistaiseksi Alvin, joka ei kaikesta huolimatta kokenut tarpeelliseksi korjata olevansa kaikkea muuta kuin yksi neuvoston orjista, tyytyi vastaamaan tuohon hymyyn silmät säihkyen, kevyen leikkisä virne huulillaan kiiluen.

”Mikäli kuluttaisin aikaani nukkumiseen, olisin kävellyt onneni ohitse – vai mitä luulet?” kutsuvaan hymyyn vastattiin omalla hiljaisella kuiskeellaan, joka kaikessa viettelevyydessään oli kuitenkin edelleen hyvin leikkisä. Ryhti suoristui aavistuksen verran Coletten mainitessa viinikellarin, jonka etsiminen oli ilmeisemmin uuden oppilaan ensimmäinen tavoite. Hiljainen naurahdus kumpusi huulilleen Alvinin kuunnellessa tytön puhetta ja katsellessaan, miten nuo tummat silmät laajenivat hitusen vampyyrin varmistellessa koko kellarin olemassa oloa. Ranskalaiset.

”Itse asiassa en tiedä”, vastattiin kainostelematta harmaana tuikkiva katse edelleen tiiviisti noissa tulkitsemattomissa, tummissa silmissä. Nainen oli yhtä rohkea tuijotuksessa kuin hänkin, eikä Alvin pistänyt sitä ollenkaan pahakseen. Katse lattiassa oli merkki alistumisesta, eikä vampyyri erityisesti pitänyt nöyristelyä yhtään sen viehättävämpänä kuin mitään muutakin. Viattomuus oli ehkä hänestä suloista, mutta punatut huulet sekä suora katse seksikkäitä, ja Colettesta löytyi samanlaista asennetta kuin niistä naisista (ja miehistä), joiden seuraan hän huomasi palaavansa kerta toisensa jälkeen.

”Mutta mennään ottamaan selvää”, nyt äänensä viehkeys oli muuttunut maanittelevaksi innoksi hohkaen hänelle tyypillistä itsevarmuutta. Katse pysyi kiiluen vielä sekunnin jos kahdenkin naisessa, ennen kuin hän käännähti kohti asuntolaa ottaen ensimmäiset askeleensa eteenpäin. Laukkuja kannettiin kunnon herrasmiehen tavoin mukanaan, vaikka mieluummin hän olisikin sytyttänyt savukkeen huulilleen ja ujuttanut kädet nahkatakin taskuihin. Joskus piti kuitenkin joustaa, ja Alvinista tuntui vahvasti siltä, miten hänen urhoollisuutensa saatettaisiin jopa palkita.

”Mikäli palatsistamme ei löydy viinikellaria – mikä on oikeastaan pieni mahdottomuus – niin tiedän kyllä erään, jolta saattaa löytyä sellaisiakin vuosikertoja, joiden maistamisesta moni haluaisi maksaa omaisuuden”, sanat jäivät väreilemään huulilleen viehkeänä lupauksena, eikä niinkään omahyväisenä rehvasteluna. Tämä eräs oli tietenkin hänen rakas pikkuveljensä, joka kaikessa turhamaisuudessaan tuskin edes piti ihmisten kehittelemästä ilojuomasta, koki vain tarpeelliseksi käyttää rahaansa juurikin waylandien omahyväiseen tapaan – turhia säästelemättä.

Colette

“Olet oikeassa. Nukkuminen on uneksijoille”, kommentoitiin huvittuneeseen sävyyn toisen toteamusta. Colette hymyili, hieman hillitymmin, hieman kiltimmin kuin aikaisemmin, tietäen kuitenkin hyvin, ettei tuo viattomuus kauaa hänen kasvoillaan viipyisi. Hänessä soma siveys sekoittui aina loppujen lopuksi rikkaaseen helvetin makuun. Hän oli kiusanhenki, jolla oli särkyvä sydän, hän oli syntinen jo pelkkien ajatustensa takia, hänellä oli rinnassaan polttava liekki ja kielellään imelää myrkkyä. Ja pian tuo suloinen hymy hänen uskaliaan värisillä, aistikkailla huulillaan tosiaan kaartui vienon kiusoittelevaksi. “Heillä on hauskaa sängyssä vain yksin.”

Tämän kiehtovan uuden tuttavuuden luvatessa auttaa etsinnöissä hymy jäi koristamaan hänen kasvojaan ja hän lähti kävelemään Alvinin rinnalla asuntolalle. “Ah, komea rakennus, tosiaan”, henkäistiin kevyesti sisään astuessa. Yksinkertaisen tyylikäs pohja viehätti Cocoa ja kevyt koristeellisuus toi arkkitehtuuriin sitä jotain, jota hän mielellään tutkiskeli. Ei siinä toki mitään niin kovin omaperäistä ollut, mutta uusiin rakennuksiin saapuessaan oli Colette aina utelias siitä, miksi paikka näytti juuri siltä miltä näytti, ja miksi juuri sellaisessa ympäristössä viihtyivät ne, jotka siellä elivät. Jokaiseen rakennukseen, jokaiseen huoneeseen, jokaisten seinien sisälle kätkeytyi tarinoita, salaisuuksia, sanoja, tunnustuksia, valheita, joko rumia tai kauniita, rajuja tai hillittyjä, tunteikkaita tai latteita. Eivätkä ne välttämättä koskaan paljastuisi maailmalle, vaan pysyisivät ikuisesti suljettuina yksien seinien sisälle, lukittuina valittujen sydänten kammioihin, salaisina, piilotettuina, unohdettuina—

Coco pudisti vaivihkaa päätään, yrittäen estää itseään eksymästä noiden monien mahdollisten mysteerien maailmaan. Hän katsahti jälleen Alvinia ja jätti hullunkuriset ajatuksensa päänsä sisälle, keskittyen vampyyrin säväyttävän viehättäviin piirteisiin. Hän ei koskaan sekoittanut liekehtivän hiuspehkonsa alla myllertävää maailmaa todellisuuden kanssa. Kerran hän oli sen virheen tehnyt – kertonut jollekin satunnaiselle rakastajalle tai lyhytaikaiselle ystävälle jonkun syvistä, monimutkaisista ajatuksistaan – ja katunut tekoaan kohdatessaan ilmeettömän katseen ja hiljaisuuden. Hän ei enää olettanut, että ketään kiinnosti.

Nyt hän keskittyi siis vain viiniin. Se luultavasti virtasi hänen ranskalaisissa suonissaan veren sijasta, ja Alvinin sanojen jälkeen hän oli valmis seuraamaan tuota vaikka umpimetsään. Olihan viini jumalten nektariini ja välttämättömyys myös tälle vampyyrille.

“Laukut voi luultavasti jättää tähän hetkeksi”, ehdotettiin huomatessa Alvinin edelleen kantelevan matkalaukkuja. Neitonen oli vilpittömän innoissaan uuden ympäristön tutkimisesta, eikä millään malttanut pysyä paikallaan. Kasvoja hallitsi edelleen viehkeä hymy, mutta hän oli palannut koroillaan keikkumiseen. Toki kärsimättömyys ei johtunut vain innostuksesta, ja kuin ohimennen kysäistiin, “Ei sinulta sattuisi savuketta löytymään?”

Alvin

”Jos on lainkaan.” Vampyyri oli tavannut elämänsä aikana niin monia naisia, ihmisiä kuin vampyyrejakin, ettei hän osannut enää oikein sanoa, miksi hän aina silloin tällöin yllättyi niistä rohkeista sanoista, jotka lausuttiin punatulta huulilta viehkeän hymyn jälkeen niin kovin luonnollisesti ja houkuttelevasti. Colette ei ollut kiltti tyttö ja se miellytti Alvinia. Kiinnostavuus olisi tuskin hetken huumaa, mutta kaiken varalta siihen kannatti kuitenkin tarttua heti eikä jäädä uteliaana sivusta seuraamaan, mitä olisi saattanut tapahtua. Eihän se ollut edes hänen tapaistaan muutenkaan – sivusta seuraaminen.

Sisälle suureen aulaan astuessaan nauru kiri pehmeänä huulilleen naisen kehaistessa uutta, väliaikaista kotiaan varsin upeaksi. Harteita kohautettiin ehkä liioitellun vähättelevästi, vaikka paikka oli Alvinin mielestä yksi ylväimpiä – ainakin nyt kouluksi. Matkalaukut laskettiin alas jo muutamaa sekuntia ennen Coletten kehotusta, siirrettiin tunnollisesti nojaamaan seinää vasten kuin hyvinkin tarkkaan astellen. Tuntiessaan kuitenkin olonsa jonkinlaiseksi juoksupojaksi, kohensi hän ryhtiään sipaisten pitkillä ja kapeilla sormillaan muutamaa tuhkaista hiussuortuvaa sivuun silmiltään. Kipunoiden hän kääntyi savukkeita utelevan naisen puoleen hänen nauttiessaan hetken aikaa ääneti siitä kärsimättömyydestä, jonka hän ajatteli toisen mieltä nakertavan.

”Tietenkin”, Alvin sanoi maireasti omaa matalaa ääntään hyväksi käyttäen. Astuessaan muutamalla askeleella heidän lyhyeksi jääneen välimatkansa umpeen, oli hän jo napannut yhden savukkeen taskustaan ja ujutti sen viehkein, hieman jännittyneinkin elein tytön punaisille huulille. Naurahdus oli miltei äänetön oranssin liekin leimahtaessa heidän välillään ja savun noruen ohuena vanana ilmaan. Askelta ei astuttu taaksepäin, vaikka hän seisoikin tuttavallisen lähellä, katse liimautuneena tulkitsemattoman syvänä tummiin silmiin. Toinen savuke ilmestyi kuin tyhjästä omien huuliensa väliin pehmeän savun täyttäessä hetkeksi suunsa, tunkeutuessa miellyttävänä keuhkoihinsa. Ja hetken aikaa hän vain seisoi siinä, myrkkyä hengittäen ja ranskatarta katsoen aivan kuin toinen olisi ollut jumalatar tai vähintään jokin taruolento (niin kuin kai olikin) hymyillen hymyään, joka oli kaikessa itsevarmuudessa ja omahyväisyydessään niin vaivaton ja viaton kuin sellainen hymy saattoikaan olla. Ja Alvin tiesi näyttävänsä vastustamattomalta.

”Mikäli löydämme viinikellarin…” lause aloitettiin käheästi naurahtaen, päätä hieman kohti vasenta olkapäätä kallistaen. Palava savuke napattiin rauhallisella liikkeellä sormien väliin ja laskettiin alas vampyyrin lipaistessa harkitusti alahuultaan. Tunnelma oli muuttunut tiiviimmäksi, hän ehkä hitusen röyhkeämmäksi, mutta ennen kaikkea viettelevästä enemmänkin flirttailevaksi. Vai oliko niillä edes mitään eroa? ”…ja jäämme kiinni pullojen anastamisesta… saat ottaa täyden vastuun.” Sanat olivat oikeastaan turhaa sanahelinää, joilla ei ollut merkitystä. Tuskin Colettekaan hänen puheitaan tosissaan ottaisi, ja Alvin naurahtikin hiljaa vetäytyen sulavasti askeleen jos toisenkin kohti suuria marmoriportaita.

”Tulehan, sinulla on varmasti jano – minulla ainakin on”, kuiskattiin maanittelevan kutsuvasti ja vasta käännähtäessään ympäri, katseensa irtosi hypnoottisista silmistä. Verkkaasti hän siirtyi portaiden ohi kohti käytävää, joka veisi keittiötiloihin. Mikäli viinikellari koko kartanosta löytyisi, olisi sisäänkäynti luultavasti jossain keittiön lähettyvillä. Viiniä talosta ainakin löytyisi, sen Alvinkin tiesi.

//Jos tupakkakohta oli liian autohitti, niin pahoittelen ja saat plokata sen tietenkin ihan vapaasti.//

//Ei ei, ihan hyvä. Sori mul on vähän tökeröä. Jatkuva kaatosade on kastellu mun aivot ihan käyttökelvottomiks.

Colette

Coco ei liikahtanutkaan toisen astuessa rohkeasti lähemmäs, piilottaen taitavasti hetkellisen yllätyksensä. Hän antoi tuon pujottaa savukkeen hymyileville huulilleen, raottaen niitä hieman. Hetken hän oli lähes varma, että liekin ilmestyessä ilma heidän ympärillään saattaisi räjähtää. Niin ei kuitenkaan käynyt, mutta neito tyytyi hyvin savuun, joka kietoi lämmön hänen keuhkojensa ympärille. Hän piti katseensa tiiviisti toisen silmissä, häpeämättä sitä, että tunsi itsensä täysin hypnoosin alaiseksi. Silmät hennosti kavennettuina hän tarkkaili seuralaistaan, tuon kiiluvan harmaata katsetta, tummien hiuksien kehystämiä vaaleita kasvoja ja varjoja, jotka leikittelivät tuon selkeillä poskipäillä.

Hän katseli ripsiensä alta, kuinka Alvin kallisti kevyesti päätään, ja kuunteli tuon matalaa, itsevarmaa ääntä. Sanat olivat väkevä sekoitus itseluottamusta ja flirttiä, juovuttavan kuuloisia. Pojalla oli pokkaa, hän totesi huomatessaan tuon lipaisevan alahuultaan. Teko sai tytön virnistämään pienesti. Luonteenomaisesti hän kohotti hieman leukaansa, nappasi savukkeen huuliltaan ja puhalsi savun hitaasti ulos. ”Otan täyden poliittisen vastuun”, hymistiin leikittelevästi.

Hän seurasi ensin katseellaan kuinka vampyyri astui taaksepäin, tarkkaillen tuon salskeita, sulavia liikkeitä. Kovin itsevarmahan nuorukainen oli, mutta jotenkin kiehtovalla tavalla. Siinä missä Cocolla oli usein tapana nauraa päin niiden poloisten kasvoja, jotka luulivat itsestään liikoja, oli Alvin onnistunut vain herättämään hänen uteliaisuutensa. Eikä häntä kiehtonut pelkästään vastustamaton ulkomuoto, vaan koko tuon olemus, tuon sanat, tuon ääni, tuon eleet.

Pienestä yllytyksestä pariisitar asteli tuon perään, ohittaen portaat ja seuraten tuota edessään avautuvaan käytävään.

//Äh, tätä on vähän haastava hahmottaa, koska en ihan tarkalleen osaa sanoa, millanen se asuntola on, mut leikitään nyt, et kellariin pääsee tuolta :’)

Alvin

Korkojen hypnoottisen rytmikäs kopina kertoi Coletten seuraavan häntä kohti keittiötä (ja miksei olisikaan), eikä vampyyri siksi vaivautunutkaan olkansa ylitse vilkaisemaan. Askeleet muuttuivat hitaan joustaviksi, ehkä vain hieman keinuviksi ja omahyväisesti hän kuvitteli mielessään, miten ranskattaren katse nuolisi joka neliösenttiä hänen vartalollaan. Ajatus kohotti suupieliä häveliääseen virneeseen, joka pehmeni leikittelevään hymyyn vasta, kun hän pysähtyi käytävän päähän ja käännähti lähettyvilleen astelleen neidon puoleen. Savuisia huulia tutkailtiin hetken aikaa ihaillen, ennen kuin hän naurahti lähes ääneti ja puhalsi rauhallisesti savua ilmaan.

”Sanotaan, ettei ranskalaiset lähde kotimaastaan vapaaehtoisesti”, Alvin tokaisi aavistuksen huvittuneena, sen kummemmin sanojaan perustelematta. Tietenkin huomautuksen taakse kätkeytyi pienoinen kysymys, johon hän ei kuitenkaan edes odottanut vastausta, ei nyt ainakaan suoraa sellaista. Silti hän katseli lumoavia piirteitä hetken, kuin maanitellen, tai ainakin tutkien, loistaisiko kiintoisa elämäntarina noista tummista silmistä, joita jopa hän olisi voinut tutkailla loputtomiin. Sellaisia silmiä hän oli nähnyt ennenkin, mutta yksienkään lumo ei ollut kestänyt ikuisesti. ”Tuskin sinulta ainakaan viini loppui?”

Alvin hymyili nyt viettelevän pehmeästi, lausui sanansa hieman kaihoisasti, ei mitenkään ilkkuen tai epäkohteliaasti, vaikka niinkin moni olisi saattanut luulla. Uteleminen oli kieltämättä kohtuutonta, mutta ilman kysymyksiä ei saanut vastauksia ja ilman vastauksia oli harvoin mitään, mikä olisi voinut kiinnostaa. Niin vampyyri oli ainakin oppinut ajattelemaan, ja vaikka hän halusikin miellyttää uutta tuttavuuttaan, olisi hiljaisuus lähinnä tukahduttavaa.

Ajatuksiensa johdatellessa häntä hyvin kauas mustien silmien tulkitsemattomuudesta, oli hän lähes huomaamattaan liikahtanut lähemmäs ovea, josta pääsi kellariin. Löytö oli oikeastaan vahinko, kieltämättä aika onnekas sellainen, mutta etsiminen olisikin ollut turhauttavaa – vaikka seuralaisensa kiehtoi häntä niinkin paljon, että vampyyri olisi voinut mennä hyvinkin pitkälle etsiessään jumalten juomaa. Tai ainakin nyt hän suvaitsi niin ajatella.

”Naiset ensin, jopa pimeään portaikkoon”, Alvin antoi äänensä muuttui hunajaiseksi oven avatessaan, ja hienoisesti kättään ilmassa heilauttaen.

//Joo, Coco nyt tarpoo tuonne alas. En tiedä kuuluisiko näiden VK:n vampyyrien nähdä pimeässä, mutta tältä ainakin puuttuu koko taito jos näin on. :D

Colette

Nahkatakin selkämystä tuijoteltiin häpeämättä nyt, kun toisen katse oli kääntynyt pois. Colette oli aina pitänyt huvittavana sitä, miten yleisen uskomuksen mukaan vain miehet tuijottelivat naisten takamuksia ja kiinnittivät huomiota juuri vartaloon. Hän ei todellakaan ollut niitä naisia, jotka tyytyivät vain söpöön hymyyn, ja antoi siis katseensa lipua siellä sun täällä toisen keholla. Muutenkin ulkoiset seikat olivat aina niitä, joihin hän kiinnitti ensimmäisenä huomiota, vaikka toki jokaisen sisin ja sielu oli aina niin ja näin paljon tärkeämpi kuin ulkonäkö – vai mitä nyt väittivätkään ne vampyyrien perään kuolaavat ihmiset. Kyseisen tapauksen kohdalla ei ollut epäilystäkään, etteikö Alvinin kroppa, vaatteiden peitossa vaikka olikin, olisi vastannut tuon karismaattista hymyä.

Jalosukuisen samassa kääntyessä neidon puoleen räpäytti pariisitar pari kertaa vienosti ripsiään. Pojan katsellessa häntä noilla synkän houkuttelevilla, tarkkailevilla silmillään hän hymyili niin viattomasti kuin suinkin osasi. ”Sinä se olet kuullut paljon asioita”, hän myhäili, ja sitten muka kovinkin ihmeissään huokaisi, ”Joku riivattu kai minuun iski, kun jätin rakkaan maani upottaakseni itseni koulukirjoihin!” Oma, vapaaehtoinen valintahan se oli ollut, valinta josta hän sai kiittää vain omaa uteliaisuuttaan. Hänen koulutuksensa ei nimittäin ollut kovin ajanmukainen, ja koulu yleisestikin oli hänelle jokseenkin tuntematon käsite.

”Näin meidän kesken, Alvin”, jatkettiin kuin oltaisiin suurtakin salaisuutta kertomassa, ”muistan entisestä opetuksestani lähinnä sen, että omista ajatuksista läpsittiin sormille.” Kivuliaat muistot kaukaisista vuosista hahmottuivat hänen mielessään ja hän nyrpisti hieman nenäänsä noiden ankarien, mustapukuisten katolisnunnien kuvalle. Siitä kaikesta oli niin kauan, ja silti tuon ajan orpotyttö-Colette oli kaivertunut ikuisesti jonnekin hänen mielensä sopukoihin.

Sen enempää paljastamatta hän asteli Alvinin luo tuon avattua vastaan tulleen oven. Pysähtyen vampyyrin eteen hänen tulipunaiset huulensa kaartuivat jälleen viettelevään hymyyn. ”Naiset ensin lohikäärmeen kitaan, hm? Merci.” Matala ja mairea äänensävy toi sanoihin toki hieman ilkikurisuutta, vaikka arvostihan Coco sitä, etteivät kaikki Maan päällä ryömivät herrasmiehet olleet kuolleet sukupuuttoon. Vielä.

Hän astui rohkeasti portaikkoon, yrittäen hahmotella rappujen ääriviivoja himmeässä valossa. Hän asetti savukkeen huulilleen ja lähti kulkemaan alaspäin tunnustellen seinämiä siroilla sormillaan. Portaikko oli kapea, eikä hän erottanut pian enää mitään ympärillään. Hitaasti hän eteni, askel askeleelta, kunnes portaat kovin yllättäen päättyivät. Keskellä pikimustaa tyttö käännähti kevyesti koroillaan, olettaen Alvinin seuranneen alas asti perässä.

”Olisiko pitänyt tuoda öljylamppu, vai onko täällä sähköt?” kiiri hänen hento naurunsa pimeydestä.

//Kyllä niiden pitäisi nähdä pimeässä, mutta totta kai nuo ”voimat” ovat kanssa aika henkilökohtaisia, eli se on ihan ok, jos Coco ei näe hyvin pimeässä. :’) Sori, pieni jumitus. Ja sitten hieman khrm… utelisin, että kun Alvin nyt on tollanen, niin oletkos halukas pelaamaan jotain hieman lähempää kontaktia? En nyt ihan k-osioon sinua ole raahaamassa, ja katsoo nyt, miten peli edes etenee, mutta utelen nyt kuitenkin. : D//

Alvin

”Voi, et tiedäkään, mitä suloisuuksia korvaani onkaan kuiskuteltu”, vampyyri hymisi matalasti, päätään jälleen kallistellen. Vastaus sai huuliensa kaartumaan vienosti ylöspäin hänen kuunnellessaan sanoja, jotka kertoivat vain pieniä, lähes merkityksettömiä yksityiskohtia tämän viehättävän naisen elämästä. Sanojen lomasta välittyi kuitenkin myös tietoa, jota Alvin ei olisi osannut ensimmäisenä ajatella, vaikka olisihan hänen pitänyt haistaa jo pelkästään huumaavasta tuoksusta tuon veren olevan muutettua – jos niin asian saattoi ilmaista. Ihmismenneisyys kiehtoi jalosukuista enemmän kuin moni muu asia, ja kouluun saavuttuaan hän oli todennut tavallisten vampyyrien olevan huomattavasti kiehtovimpia kuin aristokraatit, jotka ylpeilivät sukunimillä ja veren puhtaudella, aivan kuin kukaan kuitenkaan olisi käyttäytynyt säätyjensä mukaisesti. Naurettavaa.

”Kohteliaisuus ennen kaikkea, ma chérie”, Alvin hymisi hunajaisesti katsellen, miten Colette asteli ensimmäisenä portaisiin sormiaan kiviseinää vasten liikutellen. Viehkeä olemus puri häneen voimakkaammin kuin olisi ehkä saanut, mutta vampyyri nautti suunnattomasti kauneudesta ja naisellisuudesta, ja ranskalaisissa naisissa oli aina ollut sitä jotain. Erityisesti tässä viehättävässä yksilössä, joka asteli viivytellen alas kapeita portaita näyttäen aavistuksen eksyneeltä vasten kellarin viileää, synkkää pimeyttä. Ja yhtäkkiä mieleensä tulvahti niin monia, hieman sopimattomia ajatuksia ja kuvia; jopa hieman kliseisiä kohtauksia, joissa tyttö kompastuisi ja Alvin tarttuisi tätä vyötäisiltä ja vetäisi lähelleen. Ajatuksiensa imelyys sai hänet naurahtamaan keveästi ja astumaan Coletten perässä pimeyteen.

”En tiedä, kuinka vanhanaikaisesti olet Ranskassa elänyt, mutta kaiketi täällä sähköt toimivat”, Alvin naurahti kuullessaan hennon äänen kirivän korviinsa. Päästyään alas neidon perässä, napsautti hän katkaisijasta valot tunkkaiseen, yllättävän isoon ja siistiin kellariin. Ympärilleen tutkailtiin silmät tuikkien; viinihyllyjä oli oikeastaan enemmän kuin hän olikaan osannut odottaa, ja perimmäiset näyttivät vuosikymmeniä vanhoilta ollessaan seittien peitossa. ”Tadaa.”

Äänessään oli häivähdys leikkisyyttä, jota veljensä olisi sanonut omahyväisyydeksi. Hymy ja katse olivat kuitenkin puhdasta viettelevyyttä, ja astellessaan peremmälle kellariin, käveli hän tahallaan hyvin läheltä Colettea vilkaisten alas tytön kasvoja hävyttömän vihjaillen. Savuke siirtyi luontevasti sormien väliin hänen puhaltaessaan savunoroja hitaasti ylös kohti kelmeää kattovaloa.

”Anna kun arvaan – nautit mieluiten punaviiniä? Ranskalaista ainakin”, oletettiin hymyillen, katseen riistäytyessä nyt korkeisiin hyllyihin, jotka notkuivat pölyisistä pulloista. ”Mmm. Pouilly-Fumé? Jos saan olla rehellinen, en ymmärrä mitään viineistä.” Virnistettiin olettaen Coletten valitsevan mielellään muutenkin omia makutottumuksiaan miellyttävän pullon.

//ps. en osaa ranskaa, mutta ymmärrät varmaan, mitä cherillä hain. :p//

//Hehheh, no Colettekin nyt on vähän sellanen kun sille päälle ryhtyy, että ihan mainiosti sopii lähempikin kontakti. Ei nuo kuitenkaan tyytyis vain toisiaan tuijottelemaan. (; Kattellaan nyt mihin etenee, jos potkin tohon mun sulottareen vähän liikettä.

Colette

Valojen syttyessä oli neidon katse jälleen tiiviisti kiinni toisessa vampyyrissa. Alvinin astellessa lähemmäs ja katsahtaessa häneen loihti hän huulilleen salaperäisyydeltään Mona Lisan veroisen hymyn. Toisen tunnustaessa tietämättömyytensä niin kepeän virneen kera tyttö naurahti, ”Mitä ilmeisimmin, chéri.” Puilly-Fumé oli halpa valkoviini.

Punaiset huulet kaartuneina hän piti katseensa vielä hetken Alvinissa ja asteli sitten jumalattaren viehkeydellä lähimmälle hyllylle. Hän tirkisteli hetken pullojen lappuja toistellen matalaan ääneen alueiden nimiä. Sitten hän katosi hyllyjen väliin mutristellen huuliaan. Vihdoin hänen silmänsä syttyivät erään pullon kohdalla ja hän huokaisi ihastellen, ”Ei voi olla totta! Château Lafite Rothschild vuodelta 2000!”

Empimättä hän nappasi pullon ja palasi hyllyjen välistä Alvinin luo pieni virne kasvoillaan. Hän harvemmin innostui mistään näkyvästi, tai ei ainakaan muiden vampyyrien seurassa, mutta viini oli yksi hänen suurimmista intohimoistaan. ”Kukaan tuskin pahastuu, jos maistamme tätä”, hän myhäili hunajaisen pehmeällä äänellään, pullo yhdessä kädessä, savuke toisessa. Alvin kun oli mennyt ilmoittamaa, ettei ymmärtänyt viinien päälle, ei Coco vaivautunut mainitsemaan, että pullo maksoi parhaimmillaan yli kymppitonnin.

Hän katsahti ympärilleen ja havaitsi seinää vasten pienen puisen pöydän, jonka päällä lojui viinipullonavaaja. Hän asteli sen luokse. Miehet yleensä vaativat saada suorittaa avaamisen, mutta epäonnistuivat valitettavan usein. Hän oli toki oppinut hymyilemään sievästi jopa maistellessaan korkinmurusia juomassaan, mutta hoiti homman mielellään itse.

Operaatio tapahtui nopeasti ja sen suuremmin keskittymättä. Tyttö otti savukkeen huuliltaan ja nuuhkaisi irrotettua korkkia. ”Mmh… Tämän vuosikerran sanotaan olevan mainio…” Hän otti kaksi lasia seinään kiinnitetyltä hyllyltä ja kaatoi ensin vain toiseen lorauksen tuota aromikasta, tummanpurppuraa unelmaa. Lasi kädessä hän kääntyi Alvinin puoleen, nojasi pöytään ja katsahti tuota jälleen päästä varpaisiin, yrittäen pitää mielensä arvioinnissa ankarana. Huvittuneena hän myönsi itselleen, että olisi kovin mieluusti tutustunut tuohon paremminkin. Paljon paremmin.

Hetken huumassa Coco toi lasin huulilleen, maistoi tilkan herkullista nektariinia ja asteli Alvinin luokse. Sen enempää miettimättä hän nojautui eteenpäin, kohotti korkoja maasta nousten varpailleen ja kurottautui lähemmäs toisen virheettömiä kasvoja. Pelkkä kokeilu se oli, ei muuta. Miltei liioitellun hitaasti hän laski pehmeät huulensa pojan suulle, varastaen tuolta yhden naurettavan pienen suudelman, ja aivan liian nopeasti hän astui taaksepäin.

”Sanotaan”, hän hykersi kiusoitteleva hymy huulillaan, ”että teille briteille pitää kaikki makuelämykset opettaa erikseen.”

//Ei kyllä. :’) Katsellaan siis! Ja pahoittelut, taas vähän takkuaa tämä kirjoittaminen...//

Alvin

Viehkeät askeleet olivat yliluonnollisen sulavia, juuri sopivan täydellisiä hivelemään vaativaakin mieltään. Coletten liikkeitä seurattiin kuin kykenemättä siirtämään katsetta poiskaan, ja hymy muuttui aina vain viehkeämmäksi hänen seuratessaan sivusta, miten nuo punatut huulet liikkuivat äänettömien sanojen tahtiin. Savua imettiin nautinnollisesti keuhkoihinsa vain saadakseen puhaltaa vaaleanharmaan pilven liioitellun hitaasti huuliltaan. Savuke hohkasi hämärässä huoneessa oranssina, tuhkan rapistessa melkein huomaamattaan vanhalle kivilattialle. Tunnelma tuntui tiivistyneen entisestään ja omat ajatuksensa kävivät jo lähes liian tukaliksi hänen seuratessaan, miten uusi tuttavuutensa riemastui löydöstään ja muutamaa sekuntia myöhemmin asteli lähemmäs pulloa kädessään pitäen.

”Tuskin”, Alvin lausahti tuskin kuultavan matalalla äänellä kuunnellen hunajaista sävyä, joka sai huulensa nykimään pieneen hymyyn. Nyt katse seurasi melkein kiinnostuneena vampyyrin liikkeitä toisen siirtyessä pienen pöydän ääreen avaamaan aarrettaan. Näppärästi nainen onnistuikin nyppäämään korkin irti, nyt sen aavistuksen punertavaa pintaa haistellen. Näyssä oli jotain huumaavaa, kuten tutui koko naisessa olevan; eikä Alvin vaivautunut enää edes esittämään kohteliasta toisen kääntyessä tutkailemaan häntä hyvin arvioivasti. Itsevarmuus loisti jopa uhmakkaana silmistään hänen nauttiessaan katseesta, joka kiri pitkin vartaloaan, luultavasti ihastellen täydellistä olemustaan. Eihän se nyt ollut mikään salaisuus, että hän oli varsin jumalallisen komea.

”Niinkö?” kysymys karkasi huulilleen melkein vahingossa kepeänä naurahduksena, mutta huomionsa oli jo kiinnittynyt Coletteen, joka astui nyt yllättäen lähemmäs viinitilkkaa lasistaan maistellen. Intensiivisesti hän tutkaili harmailla silmillään naista, joka seisahtui aivan hänen eteensä kurottautuen kenkiensä kärjille ja kohottaen kasvonsa omiensa tasalle. Punatut huulet vangitsivat hieman kärsimättömäksi muuttuneen katseensa, mutta Alvin ei tehnyt elettäkään liikkuakseen. Ja viimein, makean viinin tuoksun täyttäessä aistinsa, oli Colette varkain suudellut hänen huuliaan. Tuohon pehmeän suloiseen suudelmaan ennätettiin vastaamaan tilanteeseen sopivalla viiveellä, mutta silmiään nuorukainen ei sentään suvainnut sulkea.

Leikkisät sanat saivat naurun kumpuamaan matalana rintakehästään hänen nuolaistessa liioitellun hitaasti alahuultaan. Maku oli tietenkin miellyttävä, mutta tyytyväisen omahyväisellä ilmeellä ei ollut mitään tekemistä viinin kanssa.

”Niinkö olet kuullut?” kulmia kohotettiin hienoisella eleellä savukkeen käydessä pikaisesti huulillaan. Savua puhallettiin vienosti kohti naisen kasvoja, eikä Alvin päästänyt tummia silmiä karkaamaan otteestaan. ”Hmmm… Toivottavasti olet kärsivällinen opettaja – olen aika hidas oppimaan.” Sanat lausuttiin ilman liiallista hienovaraisuutta ja nyt oli hänen vuoronsa kumartua lähemmäs. Vaaleat huulensa eivät kuitenkaan metsästäneet suudelmaa, vaan vienosti hän vei kasvonsa lähemmäs tuoksuvia hiuksia, antoi huulensa hipaista kiusoitellen korvannipukkaa. ”…mutta sitäkin innokkaampi.”

//Sori viive. (;

Colette

Hymy kaartui jälleen hieman lisää neidon mustan katseen seuratessa Alvinin nuolaisevan alahuultaan. Teko oli selvästi tarkkaan harkittu ja tarkoituksella liioiteltu. Aivan ilmeinen, hieman jopa hävytön. Ja sitäkin kutsuvampi.

Colette hengitti toisen puhaltamaa savua, tarkkaillen huumaavaa katsetta sen läpi. Hän tuijotti Alvinia tiiviisti silmiin siihen asti, että tuo kumartui hänen korvansa juureen. Vienosti hän naurahti vampyyrin sanoille, tuntien miehen hengityksen ja huulien kevyen hipaisun. Tuo oli lähellä, muttei aivan tarpeeksi lähellä. He seisoivat lähes rinta rinnan ja Cocon oli ihailtava toisen itsehillintää. Ranskalaiseen tapaan oli hän kovin mieltynyt muiden koskettamiseen, kontaktiin – kai jo perinteiset poskisuudelmat osoittivat, kuinka intiimejä he olivat jopa vieraiden kanssa – eikä hän meinannut nytkään onnistua pitämään näppejään erossa tuosta kiehtovasta brittivampyyristä.

”Voi, olen hyvin kärsimätön…” neito nauroi hiljaa toisen korvaan. ”Ja vaativa…” Hänen sormensa hipaisivat toisen kaulaa ja leikittelivät kevyesti roikkuvilla hiuksilla. Pehmeästi hänen kätensä liukui nahkatakin ja t-paidan väliin. Sormenpäät vaeltelivat hitaasti kireähkön paidan pinnalla, tunnustellen kevyesti kiinteitä lihaksia sen läpi, harhaillen alas vatsalle ja jälleen ylös.

Vaikutti siltä, ettei tämäkään päivä aivan hukkaan menisi. Itse asiassa koko koulu vaikutti samassa kovin lupaavalta. Hän oli löytänyt viinit, ja jos kaikki uudet tuttavuudet osoittautuivat yhtä mielenkiintoisia kuin tämä, ei aika kävisi pitkäksi. Toisaalta oli mahdollista, että hänellä kävi vain äärimmäisen hyvä tuuri. Niin tai näin, ei hän jaksanut asiaa miettiä sen enempää.

”Mitäs meidän opetusjärjestelmäämme kuuluukaan, chéri?” hän kuiskasi.

Alvin

”Mmmm”, tyytyväinen naurahdus kumpusi matalana hyminänä rintakehästään miellyttävien sanojen kutitellessa korvannipukkaansa. Uneksuvan vietteleväksi muuttunut, intensiivinen katse kiri hitaasti neidon tummanpuhuviin silmiin hänen tuntiessaan viileiden sormien hipaisun leuallaan ja myöhemmin tuon kevyen sipaisun hiuksillaan. Taaksepäin Alvin ei vetäytynyt, käännähti vain paremmin tutkailemaan satiinisen silkkistä ihoa, punattuja huulia, jotka lausuivat vietteleviä sanoja hiljaisena kuiskeena. Vaativa, kärsimätön… eivät he niin kovin erilaisia edes olleetkaan.

”Ankarakin?” kysyttiin käheästi, ja nyt hunajaisen sulokkaassa äänessään oli havaittavissa kiihkeämpi kaiku. Coletten viehkeitä piirteitä seurattiin tiiviisti; miten sormen hyväilivät rintakehäänsä, lipuivat kiusoitellen alemmas vatsallaan ja nousivat taas ylemmäs kylmiä väreitä viljellen. Vapaa kätensä hivuttautui kuin varkain vyötäisille, laskeutui liioitellun hitain elein koskettamaan lantiota, vetämään vampyyria aavistuksen lähemmäs omaa vartaloaan. Kysymykselle naurahdettiin vaimeasti päätään kallistaen ja lähemmäs toisen kasvoja kumartuen.

”Sinähän se opettaja olet, chéri”, Alvin huomautti painaen hennon suudelman ranskattaren suupieleen. Kosketus oli ensin varsin keveä, ehkä hienostunutkin, mutta elettä seurasi raskaampi henkäys, jonka myötä huulensa liukuivat sulavasti suutelemaan pehmeää, punattua alahuulta. Liioitellun hitaat eleet muuttuivat itsevarmoiksi, intohimoisemmiksikin, vaikkei vampyyri vieläkään painautunut kiihkeänä lähemmäs muodokasta vartaloa.

”… ja silti, rehellisesti sanoen, säännöt ovat aina kovin kuivia”, harmaat silmät kiiluivat himoa hänen suodessaan vielä yhden silmäyksen noihin tummiin, hypnoottisiin silmiin. Savuke lipui edelleen kytevänä pois sormiensa otteesta Alvinin viedessä oikean kätensä hellästi koskettamaan naisen kaulaa ja sormenpäidensä tunnustellessa sileää ihoa, lipuessa vaivattomasti niskan taakse. Uusi suudelma oli viettelevämpi ja vaativampi, eikä hän arastellut vetäessään vampyyria likemmäs itseään. Kielenkärkensä maistoi leikiten viinin voimakkaan aromin, siitä kainostelematta nauttien.

Ja vihjaillen Alvin astahti eteenpäin johdatellen Colettea lähemmäs vastakkaista seinää pienine pöytineen, ahnaasti noita punattuja huulia suudellen.

Colette

Coco nauroi makeasti miehen sanoille, kuunnellen tuon käheää, viettelevää ääntä. ”Riippuu oppilaasta…” Hymy kaartui entistä kutsuvammaksi Alvinin kietoessa kätensä hänen lantiolleen, ja lähes huomaamatta hän antoi savukkeensa pudota maahan. Tuo ominainen myrkky jäi toiseksi jalosukuiselle vampyyrille, sillä tuon huulet kiinnostivat häntä hetkellisesti huomattavasti enemmän. Ja olihan oikea mies aina nautinnollisempi kuin savuke, vaikka niitäkin tuli joskus kovin helposti heitettyä menemään.

”Mmm…” neito hymisi tyytyväisenä toisen huulien painautuessa säyseästi omilleen. Suudelma itsessään oli mitä kevyintä sorttia, melkein viattoman tuntuinen. Tuon henkäys sen sijaan sai hänet naurahtamaan hiljaa ja raottamaan hieman huuliaan. Hitaasti hänen hennot käsivartensa kietoutuivat Alvinin kaulaan, miltei tyhjän viinilasin roikkuen rennosti sormissaan.

”Säännöt?” pariisitar nauroi hiljaa, huvittuneena. Pehmeällä ranskalla hän kuiskasi, ”En ymmärrä sanan merkitystä.” Miehen sormien kevyellä kosketuksella oli yllättävän herkullinen vaikutus hänen ihollaan. Vastustelematta hän antoi toisen vetää itseään puoleensa, lähemmäs, likemmäs, luokseen. Hänen viehkeät huulensa vastasivat suudelmaan, painautuen nyt vaateliaina ja ujostelematta vampyyrin suuta vasten, viinin maun sotkeutuessa suloisesti tuon kielen makuun.

Samassa Colette törmäsi pöydän reunaan ja henkäisi Alvinin huulia vasten. Hän ei ollut huomannut, kuinka helposti toinen oli onnistunut johdattelemaan hänet sen suuntaan. Vapauttaen miehen hetkeksi ahnaiden huuliensa otteesta hän irrotti kätensä tuon kaulasta, laski lasin alas ja työnsi pöydällä olevaa viinipulloa kauemmas, huitaisten samalla korkit lattialle. Hän kuuli niiden vierivän kylmällä kivellä nostaessaan itsensä istumaan puupöydälle ja kietoessaan jälleen kätensä Alvinin kaulaan, vetäen miestä lähemmäs itseään.

”Tunnustan, että pidin teitä jalosukuisia huomattavasti pitkäveteisempinä…” Hennon huvittuneet sanat lausuttiin matalalla, mairealla sävyllä vasten toisen huulia. Hän teki usein virhearvioita, mutta tämä kyseinen sai hänet miettimään, mitä hän oli mahdollisesti vuosien varrella menettänyt.

//Anteeksi, tuli kovin tönkkö vastaus!//

Alvin

”Täydellistä”, vampyyri hymisi matalasti vasten suudelmista kostuneita huulia, ranskaa puhuen. Säännöt olivat hänelle yleensä yhdentekeviä, mutta tuo mairea kuiskaus oli kuin viettelys, joka vahvisti sitä kehoaan vavisuttavaa kiihkoa, jonka ranskatar olemuksellaan sai aikaan. Aina vain parempi, jos toinen osapuoli halusi samaa – ja sitä paitsi, yleensä vapaasieluisemmat olivat hauskempia, ja jotenkin vampyyri luotti siihen, että Colette tulisi tyydyttämään kaikki himonsa, ylittäen jopa odotuksensa.

Henkäys vasten huuliaan sai keveän naurahduksen kumpuamaan rintakehästään, eikä hän malttanut olla virnistämättä katsellessaan, miten vampyyri kapusi istumaan pöydälle huitaisten viinin värjäämät korkit alas lattialle. Päätä kallistettiin aavistuksen hänen nauttiessaan surutta neidosta, jonka kauniit piirteet tuntuivat koko ajan vain viehättävimmiltä ja haluttavimmilta. Sormensa laskeutuivat hyväilemään kapeita, kireiden farkkujen peittämiä reisiä, kunnes Colette kietoi kädet uudelleen niskansa taakse vetäen häntä lähemmäs itseään.

”Oletpas sinä ollut ennakkoluuloinen”, leikitellen Alvin lipaisi huuliaan, ennen kuin johdatteli huulensa kiihkeän vaativaan, jopa ahnaaseen suudelmaan. Kädet vaeltelivat reisiä pitkin ylös lanteille, pehmeän villapaidan helmaa hypistellen. Suudelma syventyi intohimoisemmaksi kielenkärkensä lipuessa kiusoitellen alahuulen pehmeällä pinnalla, koskettaen varkain vampyyrin kulmahampaita sekä kieltä. Samalla oikea kätensä kohosi vyötäisille, kiri pitkin selkää hyväillen ja toista itseään vasten painaen. Lantionsa liikahti hieman levottomasti hakien kosketusta syleilyssään olevalta keholta.

”Mmm..” malttamaton hengähdys sai hänet vetäytymään muutaman millin kauemmas, tutkailemaan silmät kiivaina hehkuen tummia, pitkiä ripsiä. Huulet eivät kuitenkaan malttaneet olla kauaa erossa kosketuksesta, vaan kiivaasti hän painoi pieniä suudelmia tuoksuvalle iholle kirien pitkin leukapieliä kohti korvannipukkaa, ja aina alas kaulalle asti. Kielensä leikitteli vaivattomasti sykkivällä kaulalla, maisteli nautinnollisten henkäysten myötä ihoa, muutaman kerran hellästi näykkäisten.

”Pahoin pelkään, että joudut hetkeksi luopumaan seksikkäistä kengistäsi, vai mitä sanot, chéri?”, maanitellen Alvin kuskasi, liioitellun matalasti tietäen kuulostavansa seksikkään viettelevältä. Sanat lausuttiin nyt toisen korvaan samalla, kun vasen kätensä lipui kohti naisen farkkuja, sormien jäädessä leikittelemään napin kanssa, ennen kuin hän avasi sen yhdellä nopealla liikkeellä.

//Noh, enpä voi itseäni kuttua Shakespeareksi. (Eipä sillä, että mä Shakespearesta edes sanaakaan ymmärtäisin.)//

Colette

Alvinin huulet polttivat häntä, tuon kosketus myös. Miehen käsien lipuessa reisillään ja lanteillaan, vannoi neito mielessään, että hän tunsi sormien kosketuksen jopa niiden liikuttua pois. Hieman jopa turhautuneena siitä, miten helposti hän itse virittyi, näykkäisi hän kevyesti vampyyrin alahuulta sen vielä ollessa ulottuvilla. Suudelmat ja hennot näykkäisyt kaulassaan saivat hänen sydämensä lyönnit tiivistymään, ja hän taivutti päätään nautinnollisesti taaksepäin.

”Ah, mitä uhrauksia teenkään puolestasi…” hän henkäisi miehen käden lipuessa jälleen määrätietoisesti farkkujaan kohti. Leikkisästi jalkojaan heilauttaen hän potki korkokengät jalastaan. Ne putoilivat lattialle yksi kerrallaan pienen kolahduksen kera, eikä Coco ehtinyt jäädä kaipaamaan niitä. Vaikka napin auetessa oli vampyyrin kärsimättömyys vain yltynyt, päätti hän kiusata toista vielä tovin.

Neidon sormet takertuivat miehen nahkatakkiin ja kevyesti hän työnsi tuota hitusen kauemmas, syvä hymy huulillaan ja kieli hunajaisena. ”Mmm, kuumahan täällä tulee.” Hänen kätensä tarttuivat oman villapaitansa helmaan ja liioitellun hitaasti, vienosti lantiotaan keinutellen hän ujutti sen ylös, hartioiden yli ja lopulta sekin putosi pehmeästi lattialle. Hän hymyili vaarallisen viettelevästi, istuen pöydän laidalla avatuissa farkuissaan ja mustissa, koristeellisissa pitsirintaliiveissään, pehmeä, posliininen iho paljastettuna ja villit, tuliset kutrinsa ryöpyten olkapäiltä alas rintakehän kohoillessa hengityksen tahtiin.

Tarkkaillessaan Alvinin kiihkeää katsetta sen minimaalisen tovin, jonka malttoi, hänen päähänsä ehti tunkeutua ajatus toisensa perään. Oli selvää, että tälläinen vieraan miehen syliin heittäytyminen oli aivan järjetöntä – tai olisi ollut kenelle tahansa, paitsi hänelle. Ja Alvin oli vähintään yhtä syntinen kuin hän, sen näki tuon katseesta, sen tunsi tuon huulilla. Mitä muuta siis kahdelle paheelliselle?

Naisen hennot, vaaleat käsivarret kietoutuivat jälleen Alvinin ympärille. ”Näytät toki kivalta puettuna, mutta uskallan odottaa jotain parempaa…” Coco nauroi hiljaa tuon korvaan, hivuttaen nahkatakkia pois miehen harteilta. Tuoden tuota jälleen lähemmäs hän kietoi jalkansa vampyyrin lantion ympärille, kallistaen päätään tuon kaulaan, suudellen kiusoittelevan kevyesti tuon ihoa ja leuan selkeää viivaa, löytäen huulet, pian vangiten ne uuteen, kiihkeään suudelmaan. Mitä innokkaammin hänen kielensä maisteli miehen herkullisia huulia ja suuta, sitä kiivaammin hän veti tuon lantiota puoleensa. Toki farkut olivat vähän tiellä, mutta Colette halusikin nähdä, kuinka kauan Alvinin pokka pitäisi. Jos pitäisi.

//Heh. :’) Noo, mulle tulee kauheet alemmuuskompleksit kyl, mut yritän täs nyt parhaani. o/

Alvin

Korkokengät tipahtivat yksi kerrallaan lattialle saaden jalosukuisen naurahtamaan matalan huvittuneesti. Taaksepäin liikahdettiin naisen määrätietoisesti häntä poispäin työntäessä, toisen tarttuen sitten kiinni villapaitansa helmaan. Virne oli kuin häivähdys poikamaisuutta nuoruuden uteliailta vuosikymmeniltä – tosin ilman pienintäkään viattomuutta tai epäröintiä. Alvin oli nähnyt paljasta pintaa elämänsä aikana niin paljon, ettei edes hän kehdannut enää sillä ylpeillä. Coco ei ollut ensimmäinen, eikä viimeinen, muttei se tieto vähentänyt yhtään hetken hurmiota ja sitä tosiasiaa, miten seksikkään viettelevältä pariisitar näytti.

Alahuulen lipaisu oli tällä kertaa tahaton, malttamatonkin. Colette keimaili ranskattaren elkein vetäessään villapaidan päänsä yli liioitellun hitaasti, lantiotaan uskomattoman kiihottavasti liikutellen. Alvin peitti hiljaisen hengähdyksen käheällä naurahduksella päätään kallistellen, harmaat silmät tyytyväisyyttään hehkuen. Kapeat sormet piirtelivät kärsimättöminä kuviota farkkujen tummalle pinnalle kuin odottaen lupaa koskea. Samalla katseensa nuoli lähes hävyttömällä tavalla tuota siloista, kauniin vaaleaa ihoa tarkentuen hetkeksi kohoilevaan rintakehään, täyteläisiin, mustalla pitsillä verhottuihin rintoihin sekä leiskuaviin hiuksiin. Ehkä hänellä oli jokin kieroutunut pakkomielle punapäihin, mutta hetken aikaa Alvinista jopa tuntui, ettei hän ollut koskaan nähnyt mitään niin… jumalaisen kaunista?

”Hmmmh”, Alvin virnisti hymisten naisen viimein kietoessa kädet ympärilleen, jälleen lähemmäs kiskoen. Nahkatakki valui alas lattialle kuin itsestään sanojen hivellessä itsetuntoaan mitä hunajaisimmalla tavalla. Täydellisyys oli vampyyrin mielestä sopivin mahdollinen sana kuvaamaan ulkonäköään – ah, miten itsetietoinen hän olikaan – mutta olihan se aina miellyttävä kuulla kiihkeitä kohteliaisuuksia, jotka saivat sydämen sykähtämään luonnottoman kiivaasti.

”Saatan näyttää hieman kivemmalta… ilman…” venyteltiin hiljaisen huokauksen kera pehmeiden huulien suudellessa kaulaa sekä leukapieliään. Silmät sulkeutuivat vain muutamaksi sekunniksi, ja kädet vietiin arkailematta lanteille naisen kietoessa jalat ympärilleen. Sormenpäänsä lähtivät vaeltelemaan paljaalla selällä tunnustellen miellyttävän täydellistä ihoa, hakeutuen sipaisemaan vietellen pitsiä. Kiihko alkoi käydä jo tietyllä tavalla sietämättömäksi Coletten painautuessa lähemmäs; Alvin liikautti levottomasti lantiotaan huokaisten liioitellun raskaasti suudelman lomasta. Mielensä täyttyi huumaavista kuvista, jotka mitä luultavammin kävisivät seuraavien malttamattomien minuuttien aikana toteen.

”Mmmm”, suudelmasta vetäydyttiin hiljaa hymisten, otteensa irrotessa hetkellisesti pois seksikkään vampyyrin ympäriltä. Katse suunnattiin intensiivisenä, kipinöiden noihin hypnoottisen lumoaviin silmiin. Ha yhdellä sulavalla liikkeellä Alvin oli kiskaissut kireän paidan pois yltään paljastaen vaalean, hienoisesti treenatun ylävartalonsa. Paljasta pintaa ei kuitenkaan esitelty ylpeänä, vaan kärsimättömästi vampyyri painautui lähemmäs, kietoi kädet hoikan vartalon ympärille rintaliivien hakaset äkkiarvaamatta avaten. ”Eivätkö housut ole vähän liian yliarvostettuja… myös?” Kuiskaus oli tuskin kuuluva hänen painaessaan huulensa täyteläisille huulille kiivaan vaativaan suudelmaan.

//Blääh, mistäs semmoisia? )://

Colette

Tapa, jolla mies huuliaan lipaisi, oli Coleten mielestä vastustamaton. Hän yritti hillitä itseään, mutta kärsimättömyys vain kasvoi sekuntti sekunnilta. Ei hän enää edes tiennyt, miksi hidasteli. Mitä pidempi huvi, sen parempi, totta kai. Mutta lupaus paljon kiihkeämmästä huvista kiilui jo jalosukuisen silmissä, tuon kosketus sai hänen ruumiinsa kihelmöimään herkullisesti ja kärsimättömät lantion liikkeet viestivät toisenkin malttamattomuutta.

Colette ehti vilkaista miehen paljasta rintakehää vain nopeasti, sitten tuon kädet kietoutuivat jo hänen ympärilleen, ja hetken neito tunsi itsensä naurettavan hauraaksi tuon käsivarsien saartamana. Hän ehti hädin tuskin hymyillä vampyyrin kuiskaukselle, kun tuon herkulliset huulet jo painautuivat hänen omilleen. Hänen silmänsä sulkeutuivat silkasta nautinnosta, ja vapauttamatta miestä suudelmasta hänen ruumiinsa vetäytyi hieman kauemmas. Turhaksi todetut liivit liukuivat pois paljastaen hänen rintansa, tippuen viimein lattialle muiden vaatekappaleiden tapaan.

”Vaatteet…” hän hymisi tyytyväisenä Alvinin pehmeitä huulia vasten, raottaen toista silmäänsä tarkkaillakseen tuon kasvoja paksujen ripsiensä läpi, ”…ovat yliarvostettuja…” Coco vapautti miehen lantion ja tarttui farkkuihinsa. Hän ei enää olisi halunnut jättää vampyyrin huulia, mutta joutui erottautumaan tuosta hetkeksi saadakseen housut jalastaan. Vain pitsinen kaistale mustaa kangasta jäi peittämään hänen vartaloaan, muuten hän oli enää pelkkää vaaleaa pintaa.

Itsehillintänsä säröillessä – pahasti – hänen kätensä kurottuivat miehen selkään, huuliensa jälleen hamutessa tuon ihoa. Sileää, jäntevää vartaloa hyväiltiin hetki sormenpäiden kiriessä iholla. Sitten nuo sievät kädet siirtyivät etupuolelle, pysähtyen hetkeksi tuon kiinteälle vatsalle, ja löysivät sitten housujen napin. Se aukesi nopeasti, samoin vetoketju.

”Saving the truth…?” neito luki tatuoinnista, katseensa seurattua miehen lanteille. ”Mielenkiintoista.”

//Oot niin taitava kirjottaa! :p//

Alvin

Pitsi lipui alas vaaleaa vartaloa päätyen lopulta lattialle muiden vaatekappaleiden seuraksi. Tyytyväisenä vampyyri tutkaili kauniin pyöreitä rintoja, saamatta kuitenkaan suudelmilta kunnolla mahdollisuutta ihastella näkyä. Sormensa kylläkin hakeutuivat hyväilemään pehmeää ihoa hyvinkin itsevarman kiihkeästi, huulien liikkuessa intohimoiseen suudelmaan. Kauaa tuo lumoava pehmeys ei kuitenkaan hyväillyt suudelmista kostuneita huulia, kun Colette jo vetäytyi taaksepäin ilmaistessaan vaatekappaleiden olevan turhia. Alvin naurahti matalasti, seuraten malttamattomana, miten farkut paljastivat lisää tuota helmiäismäisen kaunista, suorastaan lumoavaa ihoa. Sormet laskeutuivat paljaille reisille, sisäpintaa pitkin ylemmäs kirien.

Lukuiset kosketukset ja suudelmat; miten aistikkaasti nainen liikuttikaan sormiaan pitkin hänen ihollaan, aina alemmas rintakehää vatsalle asti. Huokaukset nousivat huulilleen kuin varkain, hänen hivuttaessaan nyt molempia käsiään pitkin naisen reisiä kohti viettelevää pitsiä, joka tuskin peitti enää mitään. Sormenpäät ennättivät kiusoitellen ujuttautumaan ohuen vaatekappaleen alle, kun hän tunsi jo farkkujensa napin aukeavan, housujen tuskin liikahtaessa alemmas (sen verran kireät ne olivat). Sanat saivat hänet naurahtamaan vasten Coletten kasvoja, suutelemaan noita punattuja huulia kuin peläten naisen yllättäen katoavan hänen lähettyviltään.

”Nuoruuden päähänpisto”, kuiskattiin käheästi hymisten muistellessaan hetkeä, jolloin hän oli sen ottanut. Salva veritate oli sillä hetkellä kuulostanut seksikkäältä ja mystiseltä, ilman sen suurempaa merkitystä. ”Ei niin mielenkiintoinen kuin sinä, chéri.” Ranskaksi lausutut sanat eivät välttämättä tuoneet tilanteeseen enää yhtään enempää intensiivisyyttä, mutta Alvin oli menettänyt jo kauan sitten kontrollinsa ja halu Colettea kohtaan alkoi käydä jo liian sietämättömäksi. Kädet lipuivatkin nyt kohti omaa kehoaan hänen nykäistessä farkkuja alemmas. Malttamattomuus ei kuitenkaan näkynyt epävarmana hosumisena – itsevarmuus hehkui hänestä luultavasti kilometrien päähän.

”Luulin kuitenkin, että kaikki vaatteet ovat yliarvostettuja…” henkäistiin leikittelevän hunajaisesti hänen painautuessaan nyt voimakkaammin vasten miltei paljasta kehoa, naista itseään vasten painaen. Suudelma oli kärsimättömämpi kuin edelliset, kielensä lipuessa vaativana pitkin neidon alahuulta. Sormet hapuilivat kosketuspintaa pitsikankaaseen, eikä hän pystynyt hillitsemään itseään repiessä seksikkäitä housuja pois toisen yltä. Samalla huulet siirtyivät suutelemaan leukapieliä, kaulan vaaleaa ihoa kiihkeästi näykkien. Hengitys kohotteli rintakehää epärytmikkääseen tahtiin, ja saatuaan ujutettua ylimääräiset esteet naisen siroista jaloista, vei hän kätensä kiusoitellen viipyilevään kosketukseen sisäreidelle, ennen kuin painautui lähemmäs, huulia jälleen omillaan hapuillen.

//yritin hienovarasesti autohitata - hieman epäonnistuneesti, muttaah... saa taas plokata. :p//